Search
  • katjasutela

Uskallanko olla esikuva?

Osallistuin yhdessä muutaman graduohjattavani kanssa Taideyliopiston Historiafoorumin, Sibelius-Akatemian tohtorikoulujen sekä Tutkimusyhdistys Suoni ry:n järjestämään seminaariin, jossa kantavana teemana oli musiikki ja sukupuoli. Yhdessä viime vuosina kiihtyneen yhteiskunnallisen keskustelun kanssa, minä ja monet meidän opiskelijamme olemme olleet kiinnostuneita tasa-arvosta sekä sukupuolittuneista käytännöistä musiikkikasvatuksen ja musiikin kentällä laajemmin.


Kahden päivän aikana esitys toisensa jälkeen nosti esiin historiaan unohtuneita naissäveltäjiä, heidän teoksiaan ja elämäntarinoitaan. Slide toisensa jälkeen toi esiin niitä erilaisia tapoja ja käytänteitä, joilla epätasa-arvo on rakentunut ja tullut osaksi muusikoiden ja säveltäjien arkea. Siis naispuolisten (sukupuolen moninaisuuteen, rodullistettuihin tai vaikka kehitysvammaisiin asti ei edes päästy). Monet tutkijat toivat esille tuskallisesti sen, kuinka ajan saatossa naismuusikoiden esityksiä arvioidessaan kriitikot ovat nostaneet esille ennen kaikkea heidän ulkonäkönsä, vartalonsa muodot tai seksikkyyden. Ajat ovat toki muuttuneet: naiset musiikin aktiivisina tekijöinä, ei vain tulkitsijoina ja mannekiineina, on tunnistettu ja tunnustettu. Hyvä niin. Silti paljon on vielä tehtävää. Koska jos tarkastelemme musiikkia (tai elämää ylipäätään!) vain yhden sukupuolen näkökulmasta, kuvasta tulee kovin kapea.


Eniten minua puhutteli seminaarin alkupuheenvuoro, jossa nostettiin esille esikuvien merkitys osana tulevaisuuden musiikilliseen tekijyyteen ja toimijuuteen kasvamisessa. Itselläni sellaisia esikuvia oli oikeastaan vain yksi: Maarit Hurmerinta. Toki kuuntelin Aretha Franklinia ja Whitney Houstonia, mutta en voinut samaistua heihin. En ollut musta soul-kuningatar. Olin valkoinen savolaistyttö, joka soitti pianoa. Kuitenkin minulla meni pitkään ennen kuin uskalsin rueta esittämään omaa musiikkiani - pitkään sen jälkeen, kun omaa sukupolveani edustavat Maija Vilkkumaa ja Jonna Tervomaa olivat olleet listaykkösinä. Koska en samaistunut heihinkään. Kesti pitkään ennen kuin uskoin itseeni ja musiikkiini, vaikka siihen ei kovin muu uskonutkaan. Sellaista se on - olen ollut itsekin hakusella sen kanssa. Elämä vaan on ollut niin täyttä. Kesti pitkään ennen kuin aloin tehdä musiikkia omista vahvuuksistani käsin, enkä siitä, millaiseksi luulin, että minun pitäisi tulla (saatikka näyttää).


Keskustelimme opiskelijoiden kanssa myös iästä: että yleensä miesartistit esiintyvät pidempään, koska vanha nainen ei vaan houkuttele yleisöä. Toki poikkeuksiakin on. Mutta tähän esikuvien puutteeseen jäin kiinni: uskallanko olla se muusikko, joka tekee musiikkia vielä kun ei sovi enää siihen kuvastoon, jota musiikkikulttuurimme pitää sisällään? Uskallanko olla esikuva, että joku toinen valkoinen pianoa soittava savolaistyttö uskaltaisi tulevaisuudessa mennä vielä pidemmälle, rohkeammin, röyhkeämmin? Laulaa enemmän ja kovempaa niistä asioista, jotka häntä puhuttelevat ja joihin hän haluaa vaikuttaa. Uskallanko olla esikuva, vaikka se maha röllöttäisi ja rypyt syvenisi?


Ja vielä: esikuvia tarvitaan ravistelemaan pölyttyneitä sukupuolirooleja myös muilla elämänalueilla, eikä vain musiikissa. Uskallatko sinä tehdä toisin kuin sinulta ehkä sukupuolesi määrittämänä on toivottu ja odotettu? Koska jos uskallat, voit olla tärkeä esikuva jollekin, joka ei vielä nää niitä mahdollisuuksia, joilla voisi elää täyttä elämää sukupuolesta riippumatta.

Kuva Vesa Ranta


101 views0 comments