Opettajien uupuminen on ollut yksi pandemia-ajan ilmiö, joka silloin tällöin nousee otsikoihin. Tunnetuin uupunut ja sairauslomalle jäänyt opettaja lienee kirjailijanakin meritoitunut lukion opettaja Tommi Kinnunen. Tämän aamun Hesarissa oli puolestaan juttua Herman Keräsestä, joka oli vaihtanut opettajan työn ratikkakuskin hommiin kyynistyttyään ja kadotettuaan mielekkyyden tekemäänsä työhön opettajan toimessa. Hän ei syyllistänyt kyynistymisestään oppilaita, vanhempia, eikä edes puuttuvia resursseja, vaan hankkeita, byrokratiaa sekä liike-elämästä valunutta puhetta asiakkaista ja tuottavuudesta. Hän ei kokenut saavansa tehdä sitä työtä, mitä osasi parhaiten: opettaa oppilaita.
Samaa olen pohtinut itsekin: miten opettajille voisi antaa rauhaa ja tilaa oppilaiden kohtaamiseen ja opettamiseen? Niin opettajat kuin oppilaat tarvitsevat jatkuvuutta ja lepoa vähän väliä toistuvista, hyvääkin tarkoittavista opetussuunnitelma- ja rakenneuudistuksista tai erilaisista hankkeista, joiden jalot tavoitteet pahimmillaan kääntyvät vain itseään vastaan. Uudistusten keskellä oppilaitaan opettava opettaja ei pysty kehittämään pitkäjänteisesti omaa ja oppilaidensa hyvinvointia edistäviä toimintamalleja ja luokan ilmapiiriä. Pandemia on tuonut omat erityishaasteensa (kuten monelle muullekin alalle): pitkäjänteistä suunnittelua ei voi tehdä, kun tilanteet voivat muuttua joka päivä.
Opettajan uupuminen on hätähuuto, joka meidän pitäisi kuulla. Se on paikka pysähtyä tarkastelemaan sekä kouluyhteisön että yhteiskunnan yksittäiselle opettajalla antamia eväitä. Jo yhden opettajan uupuminen on merkki järjestelmän epäonnistumisesta, ei yksilön. Se on osoitus koulujärjestelmän rakenteellisista epäkohdista, jotka ovat estäneet opettajan mahdollisuuksia vaikuttaa omaan tyhönsä ja siinä jaksamiseen. Suomalaisen opettajan autonomia on paljon hehkutettu tosiasia, mutta vähemmän autonomiaa linkitetään niihin rajoihin, joiden sisällä opettaja vapauttansa toteuttaa. Lait, asetukset ja opetusuunnitelma luovat raamit, jotka ohjaavat opettajan työtä. Liian usein keskusteluissa unohdetaan se, että opettajalla on myös virkavastuu tehdä työnsä ammattimaisesti. Kun vastuu on ristiriidassa resurssien kanssa, opettaja uupuu.
Keränen nosti Hesarissa esille, myös sen, kuinka koulussa tulisi olla enemmän aikuisia. Hän kertoo, kuinka ratikkakuskeillakin on varakuskit varikolla hätätilanteita varten. Heidän tehtävänsä on olla valmiudessa, jos heitä tarvitaan. Miksi tällaista resurssia ei voisi olla koulussa? Miksei siellä voisi olla turvallisia aikuisia olemassa lapsia ja nuoria varten, jotka aikuisen huomiota ja tukea tarvitsevat. Iisalmessa tällaista toimintaa on kokeiltukin, mutta mielestäni sen pitäisi kuulua jo koulujärjestelmän perusrahoitukseen: riittävästi aikuisia tukemassa nuorten kasvua ja kehitystä.
Lisäksi monella ihmisellä tuntuu (äänekäs) mielipide siitä, kuinka opettajan tulisi työnsä tehdä. Kun oma työ on jatkuvan kritiikin ja huomion alla, se kuluttaa sitä intensiteettiä, jolla työhön ja sitä kautta oppilaisiin sitoutuminen mahdollistuu. Minulla on vakaa usko opettajiin, että he tekevät kyllä parhaansa näissä muuttuvissa tilanteissa. Toki löytyy aina niitä, jotka ovat jo henkiset hanskansa tiskiin heittäneet, eivätkä enää jaksa tehdä työtänsä niin hyvin kuin pitäisi. He ovat jo kyynistyneet, uupuneet tai luovuttaneet.
Uutisotsikoihin nousevien uupuvien opettajien taustalla tapahtuu koko ajan myös paljon hyvää. Pieniä onnistumisia, yhteenhiileen puhaltamista, iloa, naurua, kouluyhteisöä vahvistavia tekoja ja tapahtumia. Tervehenkisen ja jäseniensä hyvinvointia edistävän kouluyhteisön ei tulisi kuitenkaan riippua paikkakunnasta tai koulun sijainnista kaupungin kartalla. Eikä siitä, kuinka suoraviivaista putkea koulusta talouden tuottavaksi yksilöksi oppilaita halutaan ohjata. Jokainen oppilas ja opettaja on oikeutettu työrauhaan sekä omatahtiseen kasvuun ja kehitykseen ihmisenä.
---
Osa tekstistä on kirjastani "Näkyväksi tekemisen taito - pedagoginen kohtaaminen opetuksessa" (2022), jossa käsittelen jälkisanoissa opettajan uupumista työssänsä.
