Olen kuluneen vuoden aikana saanut useita lahjakortteja kauneushoitoloihin. Liekö kyseessä ystävien huolestuminen rapistuvasta ulkomuodostani vaiko tohtoriopintojen loppuun saattaminen, tiedä häntä. Ehkäpä nämä yhdistettynä, sillä viimeiset vuodet ovat kyllä olleet rankkoja monellakin rintamalla - eikä vähiten väitöskirjaa pukertaessa. No nyt se väitöskirja on poissa päiväjärjestyksestä, joten käynnistän siis seuraavan projektin: "Virttyneestä tohtorista salonkikelpoiseksi yliopistonlehtoriksi". (Läppä. En oikeesti aloita. Virttynyt sopii mulle.) Tänään sitten päätin aloittaa lahjakortista, joka oli ensimmäisenä umpeutumassa. Kesälomapöhnässäni astelin ihoni kunnosta järkyttyneen nuoren kosmetologin käsittelyyn. Hoidon alussa tapahtunut kartoitus ihonhoitotavoistani ja säännöllisten kasvohoitojen puutteesta saivat minut toivomaan, että luukku lattiassa aukeasi ja voisin sillä hoitosängyllä laskeutua alakerran baariin, jossa sopeutuisin suuremmalla todennäköisyydellä paremmin ympäristöön. Kosmetologin hellät huomautukset lisääntyvistä rypyistä silmäkulmissa sekä jo hiukan veltostumaan pyrkivästä ihosta saivat minut hikoilemaan henkisesti. Vaikka kuinka olen pyrkinyt viime vuosina ravistelemaan itseäni ulkonäkökeskeisestä kulttuurista irti, en voi sille mitään, että koin hetkellistä haikeutta ihoni katoavasta kimmoisuudesta. Viime aikaiset (yksityiset ja julkiset) pohdintani ikääntyvien naisten roolista tässä yhteiskunnassa iskivät väkiselläkin tajuntaani. Jos olisin aukaissut suuni hoidon aikana, suustani olisi tullut seuraavat kysymykset: Miksi mulla ei sais olla ryppyjä? Mitä pahaa niissä on? Miksi ihoni ei saisi veltostua? Ja hoidon lopuksi kosmetologin leväyttäessä tuotearsenaalin vastakiillotetun naamani eteen: Miksi sitä vastaan pitää taistella hintavilla voiteilla, eikö Tummeli riitä? Kosmetologin möyhiessä kasvojani, puolustusasianajaja päässäni kertaili ihmisen biologiaa. Sanotaan, että iho on ihmisen kehon suurin elin ja sen tehtävänä on suojella kehoa (eli minua). Se esimerkiksi ottaa vastaan säteilyt (aurinko ja Tshernobyl tuli ensimmäisenä mieleen) ja erilaiset kemialliset aineet (niitä en uskaltanut rueta edes ajattelemaan mun meikkihistorialla). Se myös aistii ulkomaailmaa ja kertoo kosketuksen ja lämmönsäätelyn kautta meille tärkeää tietoa ympäristöstämme. Niinpä voitaisiin tulkita, että ihossamme näkyy myös eletty elämä - kuinka olemme itseämme ravinneet, hoitaneet ja hellineet. Iho paljastaa yön unettomat hetket ja salaa itketyt kyyneleet. Se paljastaa myös naurunrätkätykset viinitonkan äärellä ja vedestä heigastuneen auringon kimalluksen veneretkiltä. Minusta elämä saa näkyä kasvoilla. Se on suorastaan kiehtovaa! Rypyt ovat ihon muistia niistä kokemuksista, joissa olemme koko kehollamme olleet mukana. Eli muistoja koko elämästä. Eipä sillä, kyllä se kasvohoitokin oli jumalainen, kunhan pääsin mustapäiden aiheuttamasta alkuhäpeästä ohi. Iho nautti, kun sitä hoidettiin ja hellittiin. Päätin opetella hoitamaan itseäni vähän paremmin. Ja armeliaasti. Ryppyjä ja veltostunutta ihoa silitellen.