Ensimmäisiä mielikuviani musiikin aktiivisesta kuuntelusta on mummolan kammarista, jossa lapsena nukuin mummolassa vieraillessani. Puhtaat lakanat, vanhan talon tuoksu, kakluunin tuijotus nurkasta ja kattopaneelien puunsyiden kiehtovat kiemurat. Mummo laittoi minulle c-kassulta kuulumaan jonkun Klassisen musiikin helmiä – tyylisen kasetin, jossa soivat niin Bachin Air, Debussyn Clair de Lune kuin Saint-Saensin Eläinten karnevaalit. Niitä kuunnellessa matkustin mielessäni kaukaisiin maihin, jännittäviin seikkailuihin ja haaveilin kaikesta sellaisesta, mitä pienet naisenalut unelmoivat. Toki lauloin ja soitin (ja minulle laulettiin ja soitettiin) paljon jo lapsena, mutta se, että musiikin kuuntelu vei minut johonkin toiseen maailmaan, oli jotain uutta ja kiehtovan salaperäistä. Siellä mummolassa soi myös tuvan puolella Jaakko Teppo, jonka elämä kuullosti jotenkin tutulle siinä savolaisessa maalaismaisemassa – Hiliman ja Onnin kaltaisia ihmisiä oli silloin vielä oikeasti olemassa ja Jaakko Tepon laulut olivat tutulla kielellä -äidinkielellä – ja niiden sointi korvaani oli kaunis. Debussyt ja Tepot joutivat nurkkaan, kun nuori nainen minussa alkoi heräämään ja kipuilin kasvukipujani ihmisenä. Toisaalta minua kiehtoi Yhdysvaltojen mustien upeat gospelkuorot, vanha jazz 1920-50 – luvuilta ja sellaiset upeat naisartistit kuten Ella Fitzgerald, Mahalia Jackson ja Aretha Franklin. Toisaalle minua repivät sellaiset 80-luvun kapinalliset nimet kuten Bon Jovi, Madonna, Guns´n Roses liehuvine tukkineen, koruineen ja syntisine sanoituksineen. Kannoin Lapinlahden vanhasta hikisestä kirjastosta kädet vääränä Whitney Houstonin, Glenn Medeiroksen, Elviksen ja Beatlesien nuottikirjoja, joita sitten soitin menemään klassisten piano-opintojeni ohessa. Musiikin nälkäni oli loputon ja tuntui, että maailma oli täynnä musiikkia, joka minun täytyi opetella ja sisäistää. Siinä laulaessa Whitney Houstonin kanssa ”Where do broken hearts go” tuli käsiteltyä omatkin sydänsurut; tästä vinosta pinosta rockin ja popin historiaa löytyi minullekin lohdutus moneen teini-ajan mustaan murheeseen. Siloinen pinta alkoi säröillä, kun velipoika alkoi seinän toisella puolella tykittää Nirvanaa asianmukaisella volyymilla ja hurahdin siihenkin; tosin herätyksen sain vasta MTV:n Unplugged- keikan jälkeen. Ihailin sitä rohkeutta, miten pienieleisesti ja rosoisella äänellä tarinoitaan kertoivat Kurt Cobainin ohella Carole King, Alanis Morrisette ja Bob Dylan. Ai musiikki voi olla noin vaikuttavaa, vaikka siitä puuttuukin tuulikoneet, stadionit, synamatto ja vahvistinmuurit?! Aloin ymmärtää tarinoita laulujen takana ja kuunnella laulujen sanomaa yhä enemmän. Aikuiseksi kasvamisen vaikeus siivilöityi monen rosoisen ja hiljaisen laulun läpi – oli ihmeellistä, että joku toinen on käynyt nämä samat tunteet läpi toisessa ajassa ja paikassa. Viimeisimmän suuren heräämisen koin opiskellessani Oulun yliopistossa musiikkikasvatusta. Motown-soul, lattarit ja jazz veivät minut mennessään ja pisteenä iin päälle oli reggaehurahdus vuosituhannen vaihtuessa. Musiikin monimuotoinen rytmiikka ja taiturimainen groovemusiikki räjäytti tajunnan ja avasi korviani sille, mille musiikki voi upeimmillaan kuullostaa. Tässä vaiheessa elämää aloin joten kuten löytää itsenikin ja sen, mitä minä oikeasti haluan olla tässä elämässä. Ehkä tasainen elämä ja lapsiperheen arki ovat kuitenkin toimineet tietynlaisena sordinona musiikin kuuntelulle. Toki kannan tätä kaikkea musiikkillista historiaani jokaisella solullani edelleenkin ( ja voi kuinka moni artisti sieltä on jäänyt mainitsematta!), mutta pitkään olen ollut nukkuneessa tilassa, unessa, josta en ole vielä herännyt. Välillä minut saa säpsähtämään joku upea live-keikka/konsertti, jossa voin kokea sen vuorovaikutuksen, mikä syntyy intensiivisessä symbioosissa esittäjän ja yleisön kanssa. Mutta muuten lepään hiljaisuudessa, korvani eivät jaksa kuunnella radiosta valtavirran mukana uivaa kertakäyttömusiikkia, mieluummin kuuntelen linnun laulua ja tuulta. Mutta minä haluan herätä! Minä haluan tuntea sen villin tunteen, kun tajuat, että tuo musiikki vie jalat alta ja sitä täytyy saada kuulla lisää. Haluan kokea sen, miltä tuntui vaan maata lattialla ja antaa musiikin virrata tajuntaan. Tai että kädet vapisten selaat levynkansista kaikki sanat ja tiedot joka ikisestä levyn biisistä. Tai että on pakko istua pianon äärellä niin kauan, että osaa soittaa sen, mitä et saa päästäsi pois. Vai onko peli jo menetetty? Kuuluiko se nuoruuteen, se hulluus ja hurmioituminen? TULE UUSI JAAKKO TEPPO TAI RAY CHARLES JA PELASTA MINUT!!