Search
  • Katja Sutela

Lukuprojekti 34/52: Essi Kummun "Lasteni tarina"

Lukuprojektini sisällä olen ottanut tässä haltuun Essi Kummun tuotantoa, sillä tarkoituksenani on haastatella häntä ensi viikolla Limingan kirjastossa. Hänen kirjojaan lukiessaan on vähitellen astunut hänen (osittain kuviteltuun) elämään ja oppinut tuntemaan hänen elämäntarinaansa. Autofiktiivinen kirjallisuus on siitä haastavaa, että kuvittelee kirjoitetun olevan oikeasti tapahtunutta vaikka kirjailijalla on ollut vapaus muunnella ja värittää omaan elämäänsä pohjautuvaa tarinan kerrontaa.

"Lasteni tarinan" kohdalla en tiedä taas totuuden ja fiktion välistä rajaa. Ärsyynnyn itselleni tästä totuuden pohtimisesta, ihan kuin sillä olisi oikeasti väliä. Jos on hyvä tarina, eikö se riitä? Ainakin "Lasteni tarina" on syvää luotaava suru- ja rakkausprosessin kuvaus liian aikaisin maailmaan tulleiden kaksosten syntymästä ja sen jälkeisestä sekaannuksen tilasta, joka valtaa äidin, kun lapset eikä äiti olleet vielä valmiita yhteisen taipaleen alkuun.

Monia alkuvanhemmuuteen liittyviä sielun kiputiloja tunnistan, sillä meidänkin esikoinen syntyi liian aikaiseen. Ei tosin keskosena, mutta kuitenkin ei vielä valmiina. Huoli lapsen pärjäämisestä, syömisestä ja nukkumisesta ja kaikesta on varmasti keskosten vanhemmilla ollut vielä suurempi mitä meillä. Kummu kuvaa taas kerran hyvin kehollisesti oman kehonsa lukkiutumistilaa, jossa rakkaus lapsiin pyrkii ulos, vaikkei sitä haluaisi sallia menetyksen pelossa. Samalla väsymyksen ja tyhjän sylin (koska lapset keskoskaapissa ja sairaalassa monta kuukautta) aiheuttamaa hämmennystä sen surun edessä, että raskaus ei mennytkään toivotulla tavalla.

Sairaalaelämän kuvaus tuo myös mieleen omat vanhemmuuden ensiaskeleet, kun eritteisiin (tuleeko maitoa, millainen kakka, veri kaikessa muodoissaan) ja huoleen keskittyvä arki alkaa ottaa muotoaan. Sairaalasta tulee turvapesä, jossa tutut ja turvalliset rutiinit luovat tilaa vähitellen sille tosiasialle, että lapset jäävätkin henkiin.

Samalla Kummu kuvaa suhteensa käsittelyä isovanhempiin ja pärjäämisen kulttuuriin, joka meitä suomalaisia vaivaa. Oli suru tai trauma mikä tahansa, niin pullalla siitä selviää, puhumisesta ei niin väliä. Vieläkin oman mummoni kuolemasta toipumassa olevana, minua koskettaa kirjan loppupuolella kuvattu mummon siirtyminen rajan toiselle puolelle. Kirjassa mummo sanoo viimeisiksi sanoiksi "Tule, pijetään käjestä". Siinä yhdistyy mielikuvissani myös elämän ja kuoleman hetket, äidin sormi vauvan nyrkin sisään kiedottuna ja vanhuksen kädet toisiinsa liittyneinä lähdön hetkellä.

Tämä oli monitasoisuudessaan hieno kirja.

0 views0 comments

Recent Posts

See All