Nyt täytyy sanoa, että tämän kirjan kohdalla meinasi järkipoloinen mennä itselläkin. Kummun "Karhun kuolema" oli järisyttävä kuvaus peräpohjalaisesta vanhakantaisesta yhteisöstä sekä siellä asuvasta kahdesta aikuisesta tyttärestä, joiden elämän äidin kuolema muuttaa. Lukiessa toisen tyttären, Stellan kaipuuta karhunsa luo, väkiselläkin miettii, mitä karhun kuvauksella haetaan, ennen kuin antaa luvan itselleen mielikuvitella ja antaa tarinan viedä alkukantaisena, luonnonuskontoon nojautuvana kuvauksena rakkaudesta. Symboloi se karhu nyt sitten tässä yhteydessä ihan mitä tahansa. Samaan aikaan sisar, Fanny, taas kaipaa muutosta kyläyhteisöstä pois, Amerikkaan asti. Hän on jumiutunut kotikylään, vaikka aina on sieltä halunnut pois. Fannyn poika, Alex, taas pakenee itseään ja perheyhteisöään Grönlantiin asti, mutta saapuu kuitenkin mummaansa hautaamaan.
Mumma, Stellan ja Fannyn äiti ei taas suostu poistumaan kuolemansa jälkeenkään tytärten elämästä. Hän juttelee heille ja osallistuu päivittäisiin askereihin, nyt kuitenkin vailla kipuja ja maallisia murheita. Jossain välissä nämä kuvaukset saivat kyyneleet silmiini – kuvaus läheisen läsnäolosta vielä kuoleman jälkeenkin tuntui tutulle. "Siinähän sinä vielä olet". Mumman tuonpuoleisessa olemuksessa kuultaa myös hänen oma historiansa, onnelliset lapsuuden päivät ja huolettomat hetket. Ajat, jolloin uurteet eivät olleet vielä painaneet jälkiään hänen kasvoihin.
Kummu kuvaakin kauniisti sitä, miten elämä ja tuonpuoleinen eivät ole tarkasti eroteltuja, vaan punoutuneet toisiinsa. Olomuoto on ehkä muuttunut, mutta keskusteluyhteys jatkuu vielä läheisen kuollessakin. Samankaltaista yhteyttä ihmisen ja eläimen väliseen suhteeseen on myös Kummun tekstissä havaittavissa. Olemme kaikki yhtä suurta haavaa. Kummun tekstistä paistaa läpi kunnioitus luontoa ja eläimiä kohtaan - karhun kuolema on myös perheen tai jopa yhteisön kuolema.
Välillä meinasin tipahtaa kärryiltä tarinassa, mutta ajattelin niin kuin joskus jonkun muunkin hämmästyttävän tai selittämättömän äärellä: ei minun tarvitse kaikkea ymmärtää, vaan ottaa vaan vastaan. Aina ei tarvitse selittää ja koettaa järkeistää asioita: joskus vain tunne riittää.