Edellisestä Kummun kirjasta innostuneena päätin lukea hänen tähänastisen tuotannon kokonaan. Päätin aloittaa alusta, eli hänen esikoisteoksestaan "Maniasta", jotta voisin seurata Kummun kirjallisen tyylinsä kehittymistä. Vähän sellainen stalkkaaja olo kyllä tuli kantaessani kaikki hänen kirjansa paikallisesta kirjastosta kotiin, mutta lupaan pysyä kirjapinon päässä hänestä :-)
"Mania" alkaa yllättävästi ja minulta vie vähän aikaa, ennen kuin pääsen juoneen kiinni. Takakannen esittelyteksti onneksi vähän jeesaa siinä. Kieli on jotenkin ihan erilaista kuin "Loisteessa" ja siksikin olen ehkä vielä siinä tarinassa ja niissä maailmoissa kiinni. Vie aikaa, kun pääsen "Maniaan" ja sen rytmiin käsiksi.
Kirja kertoo Lauran elämästä häkellyttävällä, mutta silti jotenkin unenomaisella tavalla. Laura on pienen lapsen äiti ja peliriippuvainen. Äidin henkinen poissaolo lapsen elämästä paljastetaan vähitellen, alussa lukija (tai minä en ainakaan) hoksaa, kuinka poissaoleva Laura tyttärelleen on ja miksi tytär käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Luulen heidän leikkivän ja ehkä he niin tekevät. Vähitellen leikki kuitenkin muuttuu pelottavammaksi, ainakin lukijalle, joka aavistaa jotain tapahtuvan. Välillä teksti on riipaisevaa, kun Kummu kuvailee lapsen pelkoa hylätyksi tulemisesta tai tarkemmin ottaen siitä, ettei äiti jonain päivänä enää tule häntä hoidosta hakemaan.
Niin kuin ei tulekaan.
Lauran peliriippuvuus vie hänet todellisuuden rajamaille, jossa pelimaailma muuttuu todeksi ja tosi pelimaailmaksi. On tuskallista lukea Lauran liukumista todellisuudesta pois, siitä arjesta, jota hän lapsensa ja miesystävänsä Miedon kanssa jakaa. Samalla luopuen mahdollisuudesta nähdä lapsensa kasvavan ja kehittyvän "pikkuisesta linnusta" isommaksi.
Erityisen mielenkiintoisen tekstistä teki kuvaus naisesta peliriippuvaisena. Tätä puolta ainakaan julkisuudessa ei asian tiimoilta tuoda. Ehkäpä äitiyden pyhyys vetää verhon senkin tosiasian eteen, että äideilläkin voi olla pahoja ongelmia. Maniaan asti.