"Kertomus sokeudesta" tuli käsiini ystäväni äidin tyhjentäessä kirjahyllyään. Portugalilainen Nobel-palkittu kirjailija oli minulle entuudestaan tuntematon, kirjan kansi ei houkutellut tarttumaan siihen (niillä on yllättävän iso merkitys mulle, nyt olen huomannut), mutta takakannen teksti sai minut avaamaan kirjan, joka vei minut mukanaan inhimillisyyden katoamisen äärirajoille asti.
Kirja kertoo kaupunkia ravistelevasta epidemiasta, mikä tekee ihmiset sokeiksi. Yksi kerrallaan, aivan kesken arkisten askareiden kaupunkilaiset menettävät näkökykynsä. Pelon tarttuessa vielä terveisiin, sokeat suljetaan reservaatteihin, jotka muistuttavat keskitysleirejä. Vielä näkevät pelkäävät niin paljon sokeutumista, että inhimillisyys katoaa sairastuneita kohdatessa. Sokeina reservaattiin hyljätyt ihmiset aloittavat selviytymistaistelun, jossa ei ole voittajia. Tarinaa kerrotaan yhden näkevän silmin, joka tekeytyy sokeaksi, jotta voi olla puolisonsa mukana. Kirjan edetessä tämä ainoa näkeväkin alkaa toivoa, ettei hän näkisi miten inhimillisyys katoaa nälän ja pelon kasvaessa.
Kaiken kurjuuden keskellä löytyy kuitenkin niitä, jotka koettavat pitää kiinni toisistaan ja jäljellä olevan ihmisyyden rippeistä. Löytyy yhteen hiileen puhaltamista ja yhteisöllisyyttä, joka kannattelee pimeimpinä hetkinä. Tarinan edetessä käy ilmi, miten pienistä asioista ihmisyys koostuu, kun ihmiset taistelevat hengestään. Se, että ihminen on nälkäinen, eikä hänellä ole mahdollisuutta henkilökohtaiseen (tai minkäänlaiseen hygieniaan) ja että hänen koskemattomuuttaan murretaan, paljastaa sen, kuinka hauras meidän ihmisyytemme onkaan. Kuinka nopeasti muutummekaan pedoiksi, kun elämän perusedellytykset on meiltä viety.
En voi välttyä ajattelemasta tämän päivän "sokeutta". Kuinka suljemme ihmisiä pakolaisleireille, sivistyksen kehtona itseään pitävän Euroopan laitamille. Kuinka heitämme heille armopaloja kaukaa, kunhan meidän itse ei tarvitse likaantua. Ehkäpä tämän päivän keskitysleirit muistuttavat meitä siitä, miten me voisimme itse olla tuossa tilanteessa, jos asiat olisivat toisin päin.
Saramagon tapa kirjoittaa on erikoinen: se on välillä kuin tajunnanvirtaa, jossa vuorosanat on erotettu toisistaan pilkulla ja isolla alkukirjaimella. Se tekee lukemisen haastavaksi, mutta jahka kyytiin pääsee, kirjaa ei malta laskea käsistään.