Etäkoulu pyörii meidän perheessä välillä paremmin, välillä huonommin. Nuorimmaisen koulupäivät ovat vielä suhteellisen helppoja, tehtävät ovat mieluisia ja saavat hänet innostumaan joka päivä uudesta koulupäivästä. On luonnon äänien kuuntelua, luonnon materiaaleista askartelua, tuttuja matematiikan, äidinkielen ja enkun tehtäviä. Esikoisen kohdalla ei voi valitettavasti ihan samaa sanoa.
Ei sillä, eikö teini tykkäisi koulunkäynnistä. Hän on tänä vuonna oppinut paljon opiskelutaitoja ja osannut huolehtia omista läksyistään ja kokeisiin luvusta ihailtavalla järjestelmällisyydellä (mikä on välillä yllättänyt minua hänen taiteilijaluonteensa huomioonottaen). Koulu on mennyt mallikkaasti ja sinne meno on ollut mieluista. Kunnes korona tuli ja sekoitti pakan.
Etäkoulun alkaessa tuttu ja turvallinen lukujärjestys ja opettajien ohjaus joka tunti uusiin aihealueisiin muuttui hetkessä isoiksi projekteiksi, jossa voi valita tekeekö perustasolla, pikkuisen paremmalla vai vielä paremmalla tasolla (no tottakai sinä haluat tehdä sillä kaikista parhaimmalla tasolla). Piti yhtäkkiä ottaa haltuun erilaisia työskentelyalustoja ja salasanoja sinne tänne (teini on yhtä old school kuin minäkin joissakin asioissa...). Olla meetissä silloin ja tällöin (ja mielellään jo viime perjantaina). Reflektoida päiväkirjaan ja tehdä arviointeja viikon töistä. Tänään tuli poissaolomerkintä viime viikon liikuntatunnilta, kun ei oltu huomattu tehtävää jossain Classroomin uumenissa, jossa olisi pitänyt tanssivideo opetella tai käydä hiihtämässä.
Ei kasiluokkalaisella ole välttämättä vielä taitoja itseohjautuvasti opiskella useita eri aineita. Noh, sitä vartenhan me vanhemmat olemme sitten kotona. Mutta meillä on omat työmme, emmekä jouda koko ajan vierestä katsomaan, milloin pitäisi siirtyä seuraavaan projektiin, ettei koulupäivään menisi 8-9 tuntia ja itkun kanssa illalla vielä planeettojen tilavuuksia tarvitsisi laskea. Ja pelätä, että arvosanat laskee.
Etäkoulussa vastuu opetuksesta ja sen etenemisestä on opettajalla. Näin lukee Opetushallituksen sivuilla. Mutta miten se tapahtuu yläasteella, kun joka tunti on eri opettaja ja eri projekti eikä säännöllisiä tapaamisia monellakaan opettajalla oppilaiden kanssa ole? Ymmärrän opettajien huolen kurssien sisältöjen ja tavoitteiden toteutumisesta, mutta minusta tärkeää on myös huolehtia siitä, että oppimisen ilo ja mielekkyys säilyy nyt, kun KAIKKI koulunkäynnissä on muuttunut. Ja se tunne, että minä pärjään ja pystyn kyllä.
Meidän teini selviää tästä ajasta kyllä, ehkä pienin kolhuin, mutta selviää kuitenkin. Olen viime päivinä kerrannut mm. saksaa, valeuutisia ja toista maailmansotaa sen verran hänen kanssaan, että kokeisiin voisin osallistua. Mutta entä ne lapset, kenen kotona ei ole vanhempi opettelemassa uutta projektia, katsomassa siihen liittyviä inspiraatiovideoita ja kertaamassa paniikissa oman yläasteen jälkeen muuttuneita matematiikan laskuja? Entäpä ne lapset, joiden vanhemmat ovat kotona, mutta jotka ovat niin elämän uuvuttamia, etteivät jaksa tukea lastansa koulunkäynnissä? Millaisia kolhuja he saavat tästä keväästä koko koulutaipaleelle? Kalevassa uutisoitiin tänään, että kouluavustajia on lomautettu - miksi? Siellä on paljon lapsia, jotka tarvitsevat päivittäistä tukea opiskeluunsa. Tämän epäkohdan lasku voi olla vielä kova tulevina vuosina.
Uskon, että nämä etäkoulun tuomat haasteet vielä tasoittuu meidän perheessä. Silti on ikävä tavallista lähiopetusta, niin vanhempana kuin opettajana. Koska oppiminen ei ole vain asioiden pänttäämistä päähän (tai niihin hemmetin digialustoihin) vaan vuorovaikutusta, jossa opimme toisiltamme ja ennen kaikkea: yhdessä.