On pyhäinpäivän aamu. Teevesi on kiehumassa, sen kohiseva ääni valtaa muuten vielä hämärän hyssyssä uinuvan talon. Jo unen ja valveen rajamailla mieleeni ovat tänä aamuna tulleet ne ihmiset, jotka elävät enää vain muistoissani ja unissani. Nämä rakkaat tulevat usein arjessa mukaani välähdyksinä, tuoksuina, villasukkina, kinttaina tai jonkun radiossa soivan musiikin myötä. Saatan kuulla heidän äänensä tai nähdä heidän virneensä jossa kussa toisessa heille läheisessä ihmisessä. Näin he eivät he ole oikeasti poissa, he tulevat luokseni kyllä. Vaikka he eivät ole enää halattavissa, he ovat minulle olemassa niin kauan kuin muistan heidät.
Suhteeni kuolemaan on tasapainottunut menetysten myötä. Kun ensimmäinen itselleni todellä läheinen ihminen tätini Kati kuoli nuorena – vain 27 vuotiaana ja ollessani itse 15-vuotias – oli kuoleman hyväksyminen vaikeaa. Se tuntui pelottavalle, näytti mustalle metsälle, armottomalle ja epäreilulle. En osannut kohdata surevia isovanhempiani, äitini suru oli kouriintuntuvaa ja jokapäiväistä vuosikausia. Kuolema teki muuten turvalliseen lapsuuteeni särön, joka halkaisi minussakin jotain. Jokainen sen jälkeen koettu menetys on ollut yhtä murheellinen: molemmat isoisät, kolme ystävää, appiukko ja viimeisimpänä rakas mummoni. Silti olen huomannut omassa suhteessani kuolemaan jotain muuttuneen: olen hyväksynyt sen osana ihmisenä ja luontoa olemista. Meille jokaiselle on oma aikamme täällä, minullekin. Niin kuin marraskuun pimeydessä maatuvat lehdet, mekin maadumme joskus osaksi luonnon kiertokulkua.
Löydän siitä ajatuksesta lohtua. Että ei elämä itsessään lopu, vaikka minun tietoisuuteni joskus sammuu. Aurinko nousee joka päivä uudestaan, vaikka minua ei enää olisi. Itsensä ymmärtäminen osana suurempaa kokonaisuutta häivyttää tälle ajalle tyypillisen itsekeskeisen ja individualistisen ajattelun: olen maailmankaikkeudessa vain hiekanjyvänen tai veden pisara. Tämä yksilön pienuus ei silti poista sitä, etteikö yksittäinen elämä voisi olla tärkeä ja merkityksellinen. Tai tehdä suuria asioita. Jokainen pieni elämä on ollut merkityksellinen jollekin lähellä olevalle ihmiselle. Jotkut jopa yhteiskunnallisesti.
Meidän elämämme jatkuu niissä ihmisissä, joita olemme elämämme varrella kohdanneet ja rakastaneet. Muistan mummoa pukiessani hänen neulomat kintaat käteeni, möyhiessä kasvihuoneen multaa tai kävellessäni metsässä. Muistan appiukkoa, kun ladomme liiteriin polttopuita. Muistan Annea laulaessani, Kaijua kuullessani viulunsoittoa ja Sannaa kuullessani kaihoisia suomalaisia iskelmiä. Muistan Veikko-ukin naurun ja sahansoiton, muistan Matti-ukin, kun veljeni käynnistää ukin vanhan Massikan omassa pihassaan.
Kuolema opettaa myös arvostamaan tätä hetkeä. On aika rakastaa: nyt. Aika tehdä ne asiat, joita haluat: nyt. Elää omannäköistä elämää: nyt. Aika olla rakkaiden ihmisen kanssa: nyt.
Kuukauden some-tauon aikana olen tehnyt myös itselleni merkityksellisen havainnon. Harhainen oletus siitä, että oma elämäni olisi jotenkin merkityksellistä ja tärkeää kaikkien niiden satojen FB-kavereiden parissa ja tykkäysten viitekehyksessä, on poistunut. Minun elämäni käänteet ja tapahtumat ovat tärkeitä juuri niiden ihmisten parissa, jotka ovat kanssani ilman someakin. Ja olen kiitollinen jokaisesta niistä ihmisestä, jotka olen lähelleni saanut.
Mummo muistuttaa minua myös minun vaatekaapissani. Mummolta olen perinyt suhteellisen joustavan suhtautumisen kaaokseen ja en voi sille mitään, että vaatekaappini räjähtää välillä. Vaatekaapissani on myös mummolta saatu oranssi peltinen rasia, jossa on hänen kirjoittamansa runo vuoden 2004 elokuulta Pyhätunturilta. Arkiaamuisin en peltirasiaa aukaise, mutta tänään sen avasin. Mummo on istunut mättäällä, ollut varmaan siskojensa kanssa lakkoja poimimassa ja kirjoittanut tämän runon:
Suo tuoksuu
mättäät kohoavat rämeestä
aava loputon
hilla-auringot
loistaa
tarjoo ilon
nauttia herkun
suon lahjan
Hongat kohoavat
pilviä päin
kiipeät kurun rinnettä
ylös, ylemmä
kunnes avautuu
huikea näkymä
tämä on
isänmaani
- Annikki Varonen-
Ehkäpä sävellän mummon runon musiikiksi itsenäisyyspäiväksi. Näin me voidaan olla yhdessä aina. Hyvää pyhäinpäivää kaikille - toivottavasti saat sen viettää jonkun läheisesi kanssa: tässä tai toisessa ajassa.
