”Soita kitaraasi ja laula uudelleen se biisi yhteinen – ja meidät hetkeks vie aikaan huolettomaan, ollaan siellä hetkinen”. Tässäpä hahmotelmaa uuden biisin kertsistä. Jotenkin noissa sanoissa näkyy tämän hetken fiilis: olisi mukava hetken olla huoleton, niin kuin silloin joskus. Vai oliko sitä silloinkaan huoleton – ehkä aika kultaa muistot. Jotenkin nyt tuntuu sille, että elämä pyöri vielä kymmenen vuotta sitten kovasti oman navan ympärillä, nyt omaa napaa ei taida edes enää näkyä 😉
Lapset – nuo kirkassilmät, silkohapset – tuovat tullessaan paljon iloa ja onnea, käsittämättömän suuren rakkauden ja tajunnanräjäytyksen ihmiselämän ihmeellisyydestä. Mutta he tuovat mukaan myös vastuuta, huolta ja murhetta – välillä aivan turhanpäiväistä stressausta, välillä enemmän kuin aiheesta. Äitiyteen liittyvät odotukset ja velvollisuudet, ”hyvän äidin” ja itsekkään minän kilpailuasetelmat sekä omat (ja muiden) kasvatusperiaatteet muodostavat välillä sellaisen sekamelskan, että tekisi mieli välillä iskeä hanskat tiskiin. Pelko läheisten menettämisestä, avioerot, sairaudet ja onnettomuudet ovat haurastuttaneet sitä huoletonta, aurinkoista tulevaisuudennäkymää, jota itselleen on halunnut rakentaa. Raaka fakta elämän hauraudesta on saanut välillä tuntemaan halua käpertyä neljän seinän sisälle ja vaan pitää omansa lähellä ja sylissään.
Mutta kun mietin sitä, ketkä minulle tätä huolta ja murhetta aiheuttavat, vastaus on: ne, joita kaikista eniten rakastan. Ne ihmiset, jotka antavat minulle merkityksen. Ne, joita eniten rakastat, satuttavat sinua eniten. Heidän sanansa ja tekonsa merkitsevät sinulle eniten. Vieraammat saavat sanoa ja tehdä mitä vain, karavaani kulkee ja koirat räksyttää – aivan sama! Kaikista rakkaimpien ihmisten murhe on oma murheeni, heidän ilonsa on minun iloni. Heidän kipunsa on minun kipuni, heidän toiveensa minun toiveeni. Olisinko mieluummin yksin, ilman perhettä ja ystäviä, ilman rakkautta ja samalla myös ilman huolta ja murhetta? En tietenkään. Rakkauteen ja välittämiseen kuuluu koko elämän värien skaala, kirkkaimmasta synkimpään.
Joskus voiman päivinä olen kirjoittanut seuraavat sanat: ” Elämä, sua mä pelkää en, silmiisi suoraan katselen. Oveni sulle aukaisen, tuot mukanas mitä tarvitsen. Maljastas juovun nauraen, lahjojas halaan syleillen. Kivulla kestän iskusi, murheesta kasvaa sisuni…Elämä tee mut vahvaksi, ei kiveksi, ei kovaksi. Armahda minut vihalta, sydämen pahuudelta. Elämä, sua mä pelkää en, silmiisi suoraan katselen. Kun otteesi vihdoin irtoaa, syleilen vanhaa tuttavaa.” En tiedä, voinko enää yhtä pelotta katsella elämää silmiin, mutta kunnioituksella ainakin. Ja rakkaitani kädestä pitäen.