Istun samaisen pöydän äärellä kuin edellisen blogi-postauksen aikaan. Tällä kertaa ikkunasta levittäytyy silmieni eteen pimenevä elokuinen ilta ja viljapellot. Tuntuu hassulle lukea vanhoja kirjoituksiani kuuden vuoden takaa: paljon niissä on tuttua ja toisaalta moni asia on muuttunut. Levy, jota silloin niin intohimolla nauhoitettiin, ei valloittanutkaan maailmaa, tai edes Suomea (tai edes Liminkaa). lauluja silti syntyy aina "kun tähdet on oikeilla paikoillaan" (heh heh, kuuntele e.m levyltä kyseinen biisi) tai minulta jotain tilataan. Edelleen iloni on laulamisessa ja musisoinnissa yhdessä ystävien kanssa, äänten ja sydänten harmoniassa.
Viimeisimmässä blogi-kirjoituksessa olin myös kiitollinen siitä, että saan suomalaisena naisena tehdä haluamaani työtä ja musiikkia - että minulla on oma ääni. Tämän äänen laajempia mahdollisuuksia olen sittemmin lähtenyt etsimään - kasvua, tekemisen puutetta, keski-ikäistymistä, mitä lie. Jätin varman leivän kaupungin palveluksessa ja siirryin yliopiston epävarmaan maailmaan. Aloitin kauan suunnittelemani väitöskirjatyön, jota olen nyt intohimoisesti neljättä vuotta tehnyt. Tämä prosessi on muuttanut minut ja kaiken (kirjoitan tästä varmaan joskus erillisen tekstin). Se on vahvistanut minun ääntäni, joka on aiemmin vaiennut vastalauseen tai omasta mielestään elämäni paremmin tuntevien edessä. Uskonut sitä, joka koviten huutaa. Tai kenellä on vaikutusvaltaisimmat ystävät. Tai kellä on paksuin lompakko.
Mutta nyt oma ääneni on vahvistunut. En pelkää enää. En sitä, että mielipiteitäni ja tekemisiäni arvostellaan tai minua ei hyväksytä piireihin. En sitä, sovinko minulle tarjottuihin muotteihin. Koska en sovi. Enkä tiedä kuinka kauas ääneni kantaa, mutta enää se ei hiljene eikä vaikene kohtaamieni epäkohtien ja vääryyksien edessä. Tai niiden asioiden, jotka itselleni ovat merkityksellisiä. Ääni on nyt avattu!