Tulin juuri reissusta kotiin. Ennen kuin ehdin edes kenkiä heittää, lapset juoksivat halaamaan. Myös teini. Minä taisin kyllä olla se, joka puristi pidempään. Ja uudestaan. Ja vielä kerran.
Äitiys on tuonut mukanaan pelon (vai huoltako se on), joka varsinkin matkoilla ottaa minusta turhan paljon valtaa. En nuku hyvin vierailla mailla, koska ajatukseni karkailevat kaikkiin niihin mahdollisiin uhkakuviin, mitä lapsille voi tapahtua sillä välin kun olen poissa. Ihan kuin heitä voisin kaikelta suojella kotona ollessani. Minun sydän on vaan jumissa lasten luona, vaikka olisin fyysisesti tuhansien kilometrien päässä.
Kun teini aloitti aikoinaan koulun, seisoin kotipihassa vaklaamassa, kun hän kujan päässä odotti koulukyytiä. Minua pelotti, että josko hän osaa oikeaan kyytiin lähteä. Uhkakuvissani näin jonkun muun auton hänet nappaavan. Sama pelko sai kohtuuttomat mittasuhteet, kun olin jossain kauempana kotoa. Lähtiessäni Amerikkaan muuta perhettä edellä jokunen vuosi sitten, itkin silmät päästä pelätessäni, mitä kaikkea perheelle voi tapahtua, kun tulevat eri koneella perässä. Molemmat lapset ajavat pyörällä kouluun 3 km:n matkan, jossa ei ole katuvaloja vasta kuin kylän päässä. Ison tien ylityskin on. Arkena en niinkään sen vaarallisuutta ajattele, mutta kun olen heistä kaukana, nään koko ajan isojen rekkojen liian pitkäksi menneet jarrutukset. Kaikista eniten pelkään, että he kohtaavat ihan yksin jotain pelottavaa.
Eräällä työmatkalla kollega sanoi, että pitäisiköhän minun käydä jollekin juttelemassa näistä peloista. Pitäis varmaan. Mitä enemmän reviirimme kasvavat - meillä kaikilla - sitä suuremmaksi omat möröt ovat alkaneet kasvaa. Kun ei voi enää kantorepussa kantaa poikastansa. Ne menee tuolla omia menojaan. Ja itsekin levittelee siipiä, ammatillisesti ja ihmisenä kasvussa. Välillä pitää viheltää peli poikki: nyt kaikki koolle, syliin, lähelle, mitä kuuluu, halipula. Kukaan ei lähde nyt mihinkään!
Kun saatiin äsken tuliaissuklaat mussutettua, lähdettiin teinin kanssa metsään koiraa lenkittämään. Teini puhua pulputteli omista sarjakuvahahmoistaan, ideoistaan ja uudesta suunnitteilla olevasta sarjastaan. Rännän räpsiessä kasvoille nieleskelin möhkälettä kurkussani: nyt ei tarvitse pelätä. Tässä se lapsi on, onnellisena omassa mielikuvitusmaailmassaan, kotimetsässä. Toinen möyrimässä kaverin kanssa kotipihan vastasataneessa lumessa. Ensi yönä nukuttaa hyvin.
Comments