Tämän aamun Hesarissa oli juttu tulevaisuuden työelämästä. Artikkelissa tulevaisuudentutkijat Risto Linturi ja Elina Hiltunen kävivät läpi tulevaisuuden megatrendejä ja niitä taitoja, joita meidän tulisi tulevaisuuden työntekijöille jo nyt opettaa. Muun muassa ilmastonmuutos, väestönkasvu, ekokriisi ja eriarvoisuuden kasvu ovat niitä linssejä, joiden läpi opetusta tulisi niin kouluissa kuin opettajankoulutuksessa jo nyt suunnitella ja toteuttaa. Puhumattakaan teknologia- ja digiosaamisesta, johon olemme nyt pandemian aikana pikakurssin saaneet - mekin, jotka emme siitä niin innostuneita ole olleet.
Artikkelissa luetellaan tulevaisuuden ammatteja aurinkopaneelisiivoojasta identiteettimanageriin. Työt tehdään käsi kädessä robottien kanssa ja välillä kinastellaan kahviautomaatilla tekoälyn kanssa. Linturin mukaan meidän tulisi opettaa lapsille, nuorille ja tulevaisuuden opettajille taitoja, joita emme itsekään kunnolla tunne tai hallitse. Tähän yhdessäoppimisen suuntaan opettaminen on monella alalla ollut menossa jo hyvän aikaa - kun tieto ei ole enää opettajan selän takana, vaan kaikkien saatavilla world wide webin mahdollistamana, opiskelijat voivat olla paljon taitavampia kuin opettaja monessakin asiassa.
Mitä me voimme sitten opettaa tuleville opettajille, jos itselläkin on täysi työ pysyä muutosten tuulten mukana. Molemmat tulevaisuudentutkijat korostavat luovuuden, kriittisen ajattelun, sekä hyvien teknologia-, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitojen hallinnan merkitystä. Näitä taitoja meillä usealla opettajankouluttajalla kyllä on (paitsi mulla teknologiataitoja). Kokeneella opettajalla on usein pedagogista lukutaitoa erilaisista tilanteista erilaisen oppijoiden kanssa. Hänen pedagogiset tuntosarvet, jotka aistivat oppilaiden mielialat ja ryhmähengen, ovat kasvaneet pitkiksi. Sitä lukien ja sen mukaan vuorovaikutuksen ja vastaantulemisen mahdollisuuksia kasvattaen, opettaja luo oppimiselle ilmapiiriin, jossa kaikilla on turvallista yrittää, erehtyä ja onnistua. Etäopetus on haastanut tätä vuorovaikutusta, mutta siihenkin opettajat ovat löytäneet vähitellen keinoja (jotka eivät tietenkään korvaa todellista kohtaamista). Jos opiskelija tuo oppitunnille tai luennolla oman taitonsa ja tietonsa, opettaja tuo mukanansa taidon välittää tieto tai taito muille niin, että kaikki sen ymmärtävät luomalla sille kontekstin, merkityksen ja jatkumon. Opimme siis yhdessä, vuorovaikutuksessa.
Voimme siis opettajankouluttajina valmistaa tulevaisuuden opettajia heidän työhönsä tukemalla heidän vuorovaikutustaitojaan ja luovuuttaan toimia yllättävissä tilanteissa, kykyä kyseenalaistaa tietoa ja löytää syvempiä merkityksiä asioiden välillä. Voimme kannustaa tulevaisuuden opettajia ajattelemaan isommin ja rohkeammin sekä näkemään mahdollisuuksia esteiden sijaan. Olemaan empaattisia, ymmärtämään toisten näkökulmaa. Voimme kannustaa heitä kaatamaan henkisiä aitoja instituutioiden, tieteen ja taiteenalojen ja ihmisten välillä sekä rohkaista kyseenalaistamaan luutuneita tapoja nähdä, tehdä ja kokea asioita. Ja ehkä enemmän itselle kuin opiskelijoille haluan vakuuttaa, että tulevaisuus on mahdollisuus tehdä asioita entistä paremmin, kestävämmin ja toisiamme huomioon ottaen. Niin meidän koulutusjärjestelmässä kuin yhteiskunnassa laajemmin.
p.s. Tutkijoiden mukaan kynän ja paperin aika on ohi. Vastustan. Miksi ei voi olla älykynä ja älypaperi? Näin meidän aivotoiminnalle ja oppimiselle tärkeä käsinkirjoitustaito säilyisi. Ei kaikkea vanhaa tarvitse heittää romukoppaan. Ei ihmisiä eikä taitoja.
Kuva Kasvatustieteen päiviltä Tampereelta 11/2018