Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin silmät vuotaa muustakin kuin siitepölystä. Koulujen päättymiseen liittyy aina jotain haikeaa (tai siis ainakin minulla). Olen aina tykännyt koulusta: syksyllä uusien kynien ja vihkojen hankkiminen, lukujärjestyksen teko, uudet oppiaineet tai kurssit – keväällä taas haikeus tuttujen ihmisten kanssa arjen päättymisestä ja samalla riemu elämän eteenpäin menemisestä. Toiset virstanpylväät ovat isompia kuin toiset: välillä luokka vaihtuu, koulu vaihtuu, asema kouluyhteisön jäsenenä vaihtuu. Tuplaroolini niin opettajana kuin oppilaan vanhempana tuo näihin hetkiin moniulotteisuutta.
Tänä keväänä tuntuu olevan taas sellainen isompi virstanpylväs. Esikoisemme päättää peruskoulun ja jotenkin sitä on vaikea hahmottaa. Hän sai käydä alaluokat pienessä kyläkoulussa, jossa hänen kasvuaan tuettiin yksilöllisesti, ilman mitään erityisjärjestelyjä. Koulu oli pienen ihmisen kokoinen ja olen kiitollinen siitä, että pohja oppimiselle ja ajattelulle sai niin vakaan perustan juuri tuon yksilöllisen kohtaamisen kautta. Yläaste oli sitten totuttautumista isompaan kouluun, vaihtuviin opettajiin, haastavampiin oppiaineisiin ja siellä jossain oman identiteetin kehittymiseen muiden seassa. Olen kiitollinen luokanvalvojasta, jolla oli lempeä, mutta jämäkkä ote ryhmäänsä ja joka osasi kohdata jokaisen eri aikaan kipuilevan nuoren. Hän näki heissä potentiaalia sanoessaan usein, että "mulla on koulun paras luokka". Ja tällä parhaudella hän ei tarkoittanut oppiaineissa menestystä arvosanojen perusteella, vaan me-henkeä, joka luokassa oli vahvana.
Itsellä päättymässä on vähitellen ensimmäinen lukuvuosi yliopistonlehtorin toimessa. Lukuvuosi on ollut haastava koronarajoitusten vuoksi ja tuohon opiskelijan yksilölliseen kohtaamiseen ja me-hengen rakentamiseen on saanut tehdä todellakin töitä. Välillä ruutujen takaa, onneksi välillä myös kasvokkain. Monelle opiskelijalle kotoa opiskelu on sopinut, mutta moni on kärsinyt yksinäisyydestä ja jopa lamaannuksesta opintojen äärellä. Kaipuu toisten ihmisten kanssa yhdessä opiskeluun on ollut valtava. Opettajanakin olen välillä pyyhkinyt kyyneleitä, kun on tuntunut, ettei pysty opettamaan asioita, niin kuin haluaisi. Kokenut riittämättömyyttä ja pelkoa opiskelijoiden oppimisesta. Huolta siitä, miten se me-henki vahvistuu, kun emme voi nähdä toisiamme livenä, yrittää ja erehtyä yhdessä, musisoida yhdessä.
Koska se mikä on koulun paras anti (oli kouluaste mikä tahansa) on tunne siitä, että tulee kohdatuksi yksilönä, saa olla sellainen kun on ja silti kuuluu joukkoon. Joukkoon, jossa erilaisuus nähdään rikkautena ja mahdollisuutena nähdä toisin. Joukkoon, jossa yhden oppilaan (tai opettajan) vahvuus ei sorra toisia, vaan vie yhteistä oppimista eteenpäin. Jossa saa näyttää myös heikkoutensa ja tulla lohdutetuksi. Ja jossa tämä "heikkous" paljastaakin jotain siitä, mitä meidän kaikkien tulisi oppia – oppiaineessa ja ihmisenä.
Väitöskirjaani haastattelun kautta osallistunut kokenut erityisopettaja sanoi vuosia sitten osuvasti: "Se on ihan sama onko 5+5=11, jos osaat olla ihmisten kanssa". Aamen tälle. Arvosanat toki näyttävät miten oppilas on osannut koehetkessä tai lukukauden aikana sanallistaa, kirjoittaa, piirtää, liikkua tai soittaa sisäistämänsä. Arvosanat luovat myös ymmärrystä siitä, minkä eteen pitää tehdä vielä töitä (vaikka töitä olisi jo paljon tehtykin ja itkuja sen vuoksi itkettykin). Ne eivät kuitenkaan kerro sitä, miten sitkeä olet. Ne eivät myöskään kerro, miten tärkeä olet ihmisenä, yksilönä osana yhteisöä ja kuinka olet kenties edesauttanut muiden oppimista kyseisessä aineessa ja yleistä hyvinvointia luokassa.
En muista minkään opinpolkuni varrella olleen opettajan arviointeja tekemisistäni (paitsi sen käsityön kutosen) tai kanssaopiskelijoideni arvosanoja. Mutta muistan hyvin, olivatko he minulle ystävällisiä. Ja juuri niiden ystävällisten ja me-henkeen panostaneiden ihmisten vuoksi, halusin aina oppia myös lisää - aina tohtorinhattuun asti ja vielä enemmänkin.
Onnea kaikille peruskoulunsa päättäville, ylioppilaille ja ammattiin valmistuville! Kiitos omien lasteni opettajille ja kaikille opettajille, jotka olette tehneet tänä vaikeana vuonna töitä lasten ja nuorten oppimisen ja hyvinvoinnin eteen. "Maailmassa, jossa voit olla mitä tahansa, ole ystävällinen" (en tiedä kenen tämä lausahdus on) - sillä me kaikki pärjätään jo pitkälle.
Limingassa joku kaunis kesäpäivä.