Tämä tammikuu on tuonut tullessaan opetusta puolentoista vuoden tutkijakammiossa eristäytymisen jälkeen. Opetustyö on näkynyt paitsi energiatasoissa, niin myös perheen hyvinvoinnissa. Kun äidin jatkuvasti kaventuva sosiaalisuuskiintiö on käytetty jo päivän aikana, ja äiti on jaksanut olla innostava, kannustava ja kiinnostunut jokaisesta opiskelijasta, ei siinä kovin kummoisia lautapelejä tai yhteislauluhetkiä päivän jälkeen taputella omien lasten kanssa. Eikä kierretä kaupassa suunnittelemassa viikon ruokalistaa tai vaatekaupoissa etsimässä sopivan hintaisia, eettisesti valmistettuja ja näihin säihin sopivia vaatteita.
Tänään hakiessani nuoremman lapsen harrastuksesta ja ajellessamme kotiin, hän kertoi käsiänsä paleltavan, koska hänellä on kuulema syyshanskat (-30 asteen pakkasella). Eka pisto sydämessä. Lisäksi hänen eilen veitsellä leikkaamansa haava sormessa meinaa vielä vuotaa, mutta laastarit on kotoa loppu. Toinen pisto. Ja sitten lapsen siinä valittaessa miten hän on nälkäinen, tajusin, ettei meillä ole varmaan mitään syötäväksi kelpaavaa kotona. Kaikki nuudeli- ja pastavarastotkin on kaavittu laatikoiden pohjalta. Kolmas, muttei vielä kuolettava pisto. Suunta siis Kotipizzaan, siellä varmaan jo osataan meidän tilaukset ulkoa. Kuten myös paikallisessa kiinalaisessa ravintolassa. Ei oo meillä äitien laittamaa ruokaa, vaan paikallisten yrittäjien. Neljäs pisto, alkaa jo kouristella. Nälkä vai se, että minusta ei taida olla tähän.
Mutta siinä kun söimme pizzaa kolmestaan ja sain teininkin luopumaan ruokailun ajaksi luureistaan ja olemaan kanssamme, puhuttiin päivän kuulumisista. Tuttu ja turvallinen litania ensin: mitä tuli läksyksi, ootko tehnyt, mitä ruokaa koulussa oli, mitä kaikkea teitte koulussa. Mantran jälkeen voidaan siirtyä laajempiin aiheisiin. Tyttöjen ja poikien liikunnan eriyttäminen (sen syyt, miinukset ja plussat), kavereiden kanssa touhut, sijaiset ja niiden ihanuus/kamaluus, teinin Insta-päivitykset, ja viikonloppusuunnitelmat. Vähitellen alkaa äidinkin pistot sydämessä helpottamaan.
Ihan hyvin niillä menee, vaikka ei ole laastareita, tarpeeksi lämpimiä hanskoja eikä aina ruokaympyrää noudattavaa lautasta kotona odottamassa. Vaikka äitiä välillä väsyttää ja niin taitaa isääkin.
Kiitos suomalainen koulujärjestelmä, joka ruokkii ja kasvattaa lapsemme päivän aikana. Antaa heille eväitä mahaan ja elämään. Opettaa liikeyhtälöt, koordinaatistot ja ristipistot (jotka äidillä jäisi opettamatta - varsinkin ne ristipistot) ja samalla purkaa muutaman piston myös äidin sydämestä.
Comments