Search
  • Katja Sutela

Rekihä se rennottii vettää

Rakas mummoni täytti eilen 89 vuotta. Äitini äiti, savolaisnainen, jolla lämmin syli ja suuri sydän. Ja jolle voi kaikesta puhua ja koskaan et moitteen sanaa kuule. Elämän taivalta ja kokemuksia on jo sen verran kertynyt, että perspektiiviä asioiden suhteellisuuteen (tai suhteettomuuteen) löytyy. Soitimme hänelle puhelun, jossa minä ja tyttäreni kertoilimme kuulumisiamme - flunssaa, miekkailua, telinevoimistelua, japanin kielen opiskelua, väitöskirjan tekoa. Mummo ei omia huoliansa tai kipujansa kerro, mieluummin kuuntelee, kyselee ja pohtii jälkeläistensä edesottamuksia. Hiljaisesti hymisten ja aina ihaillen. "Rekihä se rennottii vettää", vastasi mummoni kun tiedustelin, josko hän jaksaisi tulla minun konserttiin myöhemmin tässä kuussa. Hän oli oppinut sanonnan äidiltään, joka käytti sitä kuvatessaan ei-ehkä-niin-aktiivisten henkilöiden liikkumista paikasta toiseen - siinä missä muutkin (ne enemmän aktiiviset). Tätä sanontaa on vaikea yhdistää mummooni, joka on tehnyt koko elämänsä paljon työtä - silti säilyttäen luonnon ihmeiden, musiikin ja hetkestä haltioitumisen lahjan. Sanonta kuvaa hyvin mielestäni mummoni körttiläisperäistä hyväksyvää ja lempeää asennetta kaikenlaisiin ihmisiin. Toiset meistä on välillä väsyneempiä tai uupuneempia, joko sairauden, taloudellisen tilanteen tai muiden vaikeuksien takia. Joidenkin sisäinen kello vaan jätättää, eikä pysy vallitsevan yhteiskunnan rytmissä. Heidän universumissaan hitaampi rytmi on se oikea rytmi. Aina ei jaksa eikä pysty olemaan tuottelias, tehokas ja muutoksentekijä. Joskus on saavutus, että nousee ylös sängystä. Jätämmekö nämä ihmiset sitten pois reestä? Vai onko meidän yhteiskuntamme niin vahva, että se ottaa kyytiin ne kaikista heikoimmatkin? Jos mummoni ajatusmaailmaa seurataan, niin reessä on kyllä tilaa.

1 view0 comments

Recent Posts

See All