Pyörteitä

Kävin katsomassa viime viikolla Oulun Musiikkijuhlien huikean produktion ”Pyörteitä”. Uuno Klamin aloittama ja Kalevi Ahon viimeistelemä sävellys oli Jaakko Kuusiston johtaman Oulun Sinfonian ja alpo aaltokoski companyn nykytanssijoiden käsittelyssä mieletön kokemus – tällaistakin tehdään vielä!! Näytöksen ajan olin jossain ihmeellisessä flowssa, kaikki aistit saivat hemmottelua usean tunnin ajan. Esityksen jälkeen minuun iski kuitenkin ihmeellinen surumielisyys. Tuntuu kuin pyörteet olisivat imaisseet minut jonnekin syvyyksiin, josta en päässyt pois. Vielä seuraavanakin päivänä olin jotenkin surumielinen, poissaoleva ja kärttyinen kaikista pienistä vastoinkäymisistä. Yritin paikallistaa, mistä tämä uppoaminen surumielisyyteen johtui. Johtuiko se ”Pyörteiden” apocalyptisesta lopusta vai pitkän työviikon jälkeisestä väsymyksestä? Vai niiden yhteenlaskusta? Lähimmäksi tunteideni analyysissä pääsin siihen keskeneräisyyden ja pienuuden tunteeseen, joka minut valtasi tämän esityksen jälkeen. Surumielinen, humoristinen, kaoottinen ja kekseliäs musiikki yhdistettynä käsittämättömällä tavalla kehonsa hallitsevien tanssijoiden tulkintaan nosti mieleeni sen tosiasian, että itse en mitenkään kykene noihin mittakaavoihin – KOSKAAN. Oma pienuus niin musiikintekijänä kuin -esittäjänä lävähti (taas kerran) kasvoille kuin märkä rätti.

Tähän itsesäälin sävyttämään reflektioon joutuu varmasti silloin tällöin itse kukin meistä. Kun vertaamme itseämme toisiin ihmisiin, jotenkin vaakakupissa killuvat aina ne omat huonot puolet ja toisaalta niiden toisten ihmisten hyvät puolet. Vaaka väkiselläkin kallistuu sinne toiselle puolelle ja jäämme itse marttyyrina heilumaan yläilmoihin. Kun tuo soittaa paremmin kuin minä, laulaa paremmin kuin minä, tekee parempia biisejä, sovittaa niitä VIELÄ paremmin, näyttääkin niin hyvälle ja ei kai sillä edes koskaan ole hiukset huonosti. Tähän pyörteeseen olisi niin helppo sukeltaa mukaan, nähdä asiat aina kuin veden heijastuksen läpi.

TOTTA KAI muutkin ihmiset osaavat tehdä samoja asioita kuin minä ja yleensä paljon paremminkin, mutta mitä sitten? Musiikin maailma on avoin meille kaikille, niin esittäjille kuin kuulijoille, sanoittajille ja säveltäjille, tekniikan osaajille ja niille, jotka eivät tiedä, mihin piuha laitetaan. Niin tanssijoille kuin seinäruusuille, opettajille ja oppijoille, luoville taiteilijoille kuin heidän matkijoilleen, taiteen tekijöille ja kokijoille. Niille, jotka tekevät sitä täyspäiväisesti ja osa-aikaisesti, harrastuksena tai kilpaa. Niille, jotka tekevät sitä pakottavasta intohimosta kuin niille, jotka ovat siihen jo aikaa sitten leipääntyneet. Koska aina silloin tällöin tapahtuu jotain suurta, kun ihminen pääsee musiikin pyörteisiin: joku sisimmässä liikahtaa, avaa suljettuja ovia ja päästää sisimpään jotain todellisuutta suurempaa. Saa arjen tuntumaan helpommalta, surut kaukaisemmalta ja ilon todellisemmalta. Se voi yllättää sinut autolla ajaessa ja radiota kuunnellessa, konsertissa tai keikan huumassa, se voi saavuttaa sinut, kun luot itse jotain uutta. Musiikki on jotain humaania, jotain, mikä on rakennettu meihin jo aikojen alussa. Se itkettää ja naurattaa meitä, se yhdistää ja saa meidät kokemaan suurta yhteisöllisyyttä. Se virtaa meidän sielussamme ja sydämesssämme ja aiheuttaa meissä pyörteitä, pieniä ja suuria. Sen kuin hyppäät sekaan vaan, monta pientä pyörrettä tekee yhdessä yhden SUUREN suuren pyörteen!