Search
  • Katja Sutela

On siis kevät..

Upea kevätaurinko on hellinyt meitä tänään ja saanut nuhjuiset nurkat, uupuneet kukat ja villakoirat näyttäytymään kaikessa kauneudessaan kevään kirkkaassa valossa. Kannoin tänään tuoretta multaa niille monille kärsiville kotimme kukille, jotka viime talvena (kotirouvana olemisestani huolimatta) jäivät ilman freesausta kesän kynnyksellä. Ikkunat säihkyvät auringonvaloa ja tytärtemme sormien, nenien ja minkälie jälkiä, puhumattakaan haikeasti roikkuvista lasten tekemistä paperitähdistä (joululta jääneet) keittiön ikkunoissa, jotka yrittävät minulle muistuttaa vuodenajan vaihtumisesta. Miten minulla on olo, että en enää pysy mukana tässä vauhdissa, millä tämä elämä porskuttaa eteenpäin!?

Kevät on minulle uuden alkua, tuuletusta, vaihtuvia verhoja, pieniä taimia, mullan tuoksua, sitä levotonta tunnetta siitä, että moottoritie on kuuma ja kesä on tulossa. Kurkkukipua ja nenäntukkoisuutta, kun takki auki pitää mennä ja liian vähissä vaatteissa ja märissä kengissä ottaa vastaan uutta vuodenaikaa. Värejä vaatteissa pitkän musta/ruskean vallankumouksen jälkeen. Aurinko saa ihmeitä aikaan; virtaa löytyy vielä iltaisin puuhastella sellaisiin aikoihin, milloin talvella nukkuu jo sikeästi peiton alla ja aamullakin olo on harvinaisen pirteä – mitä tänään tehdään!?

Viime keväänä lapsuudenystäväni taisteli vakavaa sairautta vastaan ja muistan sen ristiriidan, mikä tähän vuodenajan toiveikkuuteen ja ystäväni hoitojen lopetukseen liittyi. Muistan seisoneeni pihallamme lasten leikkiessä lätäköissä; sininen, ääretön taivas ylläni ja miettineeni, mitä ihmettä voin ystävälleni sanoa kaikkien niiden huonojen uutisten jälkeen. Siinä luonnon keskellä seisoessa, mullan tuoksuessa, tuulen puhaltaessa ikivanhojen puiden oksiin, auringon paistaessa häikäilemättömästi siniseltä taivaalta, tunsin kuitenkin oloni osaksi tätä suurta kokonaisuutta, vaikka sydämeni oli käpertynyt surusta rullalle. Jotenkin se ajatus ”maasta sinä olet tullut ja maaksi olet jälleen tuleva” oli kuitenkin tietyllä tapaa todella lohdullinen: minä olen osa tätä suurta, ihmeellistä kokonaisuutta. Se, että mullasta nousee elämää, on ihme. Se, että meistä tulee eläviä, tuntevia, kokevia, iloitsevia, surevia ihmisiä, on ihme! Se, että me palaamme takaisin osaksi maata, on vain luonnollista: olemme takaisin kotona, osa sitä, mistä olemme lähtöisin.

Siinä äärettömyyden äärellä kumpparit jalassa rapakossa seisoessani, minulle tuli mieleen ne sanat, mitä voisin sanoa ystävälleni. Ja ne kuului näin:

”Ole vahva, ole rohkea, kurkota pilviin korkeisiin! Älä luovuta – sinua kannetaan ylitse murheen laaksojen!” Siitä tuli laulu, jonka ehdin onneksi ystävälleni laulaa ennen hänen poismenoaan. Mutta ehkä se tärkein huomio itselle oli se, että luonto elää omaa kulkuaan, vuodesta ja vuodenajasta toiseen, huolimatta siitä mitä me pienet ihmiset täällä puuhastelemme tai ajattelemme. Me ihmiset olemme ulkoistaneet itsemme tästä luonnollisesta kierrosta, kauhistelemme lumisadetta ja lumenpaljoutta, myrskyjä ja liukkaita kelejä. Voi kuinka pieniä me olemme kaiken tämän suuruuden rinnalla – senhän ovat maanjäristykset ja tsunamit meille osoittaneet. Nautitaan siitä, mitä luonto meille antaa – virkistystä, inspiraatiota, luovuutta, elantoa, ruokaa ja lepoa. Me olemme osa luontoa, osa taivasta ja maata, osa tuulta ja myrskyä. Ja luonto antaa kyllä meille uskomattoman voimansa, kunhan osaamme vain ottaa sitä vastaan. Joten silmät kiinni, kasvot kohti aurinkoa ja tuulta, hengitys syvään…se taitaa olla siinä.

0 views0 comments

Recent Posts

See All