Sain tänään olla pitkästä aikaa 90-vuotiaan mummoni kanssa. Mummon luona aika pysähtyy, siellä ei ole enää kiire minnekään. Saan asettua taas siihen rooliin, jossa olen saanut olla hänen kanssaan yli neljäkymmentä vuotta, lapsenlapseksi, mummon muruksi. Ei tartte olla äiti, opettaja tai tutkija. Siellä saa olla lapsi.
Siellä raksuttaa kello, joka raksutti minut uneen mummolan tuvassa jo lapsena. Siellä on tutut valokuvat seinillä, joissa olevien kasvojen tutut piirteet tunnistan myös omien lastemme kasvoilla. Epävireistä pianoa soittaessa tuntuu, että minua tarkkailee lempeästi esi-isät ja -äidit vuosisadan takaa. Tulee olo, että on osa suurta jatkumoa.
Mummolla on pitkän elämänsä aikana ollut monenlaista vastusta, mutta jotenkin hän on onnistunut säilyttämään elämänilon ja kiitollisuuden. Nytkin, hauraana ja sairastelevana, hän ilahtuu tyttäristämme, lauluistamme ja arkipäiväisistä jutuistamme - eikä valita omia kipujaan ja surujaan, vaikka aihettakin (ainakin omalla mittapuullani) olisi. Mummon luona vallitsee lempeä hiljaisuus, aivan kuin pumpuli, sinne ei ulkomaailman surut ja huolet enää yllä.
Äitini suku on vaikuttava coctail erilaisia hengellisiä ja henkisiä suuntauksia. Mummoni körttiläinen lempeys lienee lievittänyt minunkin repäisevää irtiottoa niistä, jättäen minulle lähinnä hämmennystä äärettömän universumin äärellä. Mummoni (ja hänen viisautensa) on palauttanut uskoani asioihin, joilla todella on merkitystä.
Minä uskon mummoihin - tai ylipäätään niihin, jotka ovat eläneet pitkän elämän, ja joita elämässä vastaantulleet vastoinkäymiset eivät ole murtaneet, vaan ne ovat heissä jalostuneet sellaiseksi viisaudeksi, jota ei (vain) kirjoista opi. Hyväksynnäksi, armoksi ja rakkaudeksi. Olit kuka tahansa.
Minä uskon elämään. Että aina versoo jotain uutta. En tiedä uskonko enää ihmiseen, mutta uskon luonnossa ja luomakunnassa olevaan elämään, joka jatkuu täällä vielä ihmisen jälkeenkin. Että ihmisestä kuolleessaan tulee rakennusainetta jollekin uudelle ja että energia jatkuu, vaikka ihminen katoaakin. Siksi kohdelkaamme hyvin myös pienintä silmua kevääseen heräävässä koivussa.
Uskon luopumiseen. Että kaikki joskus katoaa. Kukat kuihtuvat, pihakoivut kaadetaan, ihminenkin vähitellen kutistuu, ryppyyntyy, kuihtuu. Sairastuessamme ja vanhetessamme luovumme vähitellen asioista, joita rakastamme. Mutta niin kuin Maarit Ranta-Feldt viisaasti sanoi, että yhtenä päivänä kuolemme, mutta kaikkina muina päivinä elämme. Siksi sitä suurempi arvo nousee niihin päiviin, jotka saamme elää yhdessä niiden kanssa, joita rakastamme.
Uskon myös rakkauteen - voimaan, joka sitoo meidät toisiimme ja luontoon kiinni. Joka nivoo yhteen elämän ja luopumisen syklin ja joka jatkuu energiana vielä senkin jälkeen, kun meitä ei enää ole.