Moneen vuoteen en ole seurannut Maria Kallion kuulumisia, mutta nyt saadessani Jälkikaiun lahjaksi, palasin tutun komisarion työelämän käänteisiin mukaan. Paljon on tapahtunut meidän viime kohtaamisen jälkeen ja vähän aikaa menikin, ennen kuin Maria, hänen perheensä ja työkaverit palautuivat mieleen. Liekö joku uusikin tuttavuus liittynyt joukkoon.
Kirja alkaa jännittävästi Marian kissan tuodessa irtonaisen ihmiskorvan sisään. Lukija koukutetaan näin heti tarinaan ja johdatellaan uskomaan, että Mariaa uhkaillaan jotenkin. Pilvet alkavatkin vähitellen kerääntyä Marian ja kollegoiden ylle maahanmuuttajataustaiseen transnuoreen kohdistuvan väkivallan teon ja maalittamisen kautta. Lehtolainen käsitteleekin kirjassa empaattisesti vaikeita asioita: väkivallantekojen ja maalittamisen takana on usein jollain tapaa uhri itsekin. Pahoinvointi saa rikkomaan myös muiden elämää, tavalla tai toisella.
Kirjan sävy ei kuitenkaan ole vain ymmärtäväinen vaan säröääniäkin löytyy Marian kollegoiden hahmojen kautta. Lisäksi kirja tuo esille sen, kuinka aina meidän ulkoinen olemuksemme tai lain oikealla/väärällä puolella oleminen ole välttämättä yksioikoisen selkeää. Ennakkoluulot ja pelot saavat meidät tekemään ratkaisuja, joilla voi olla tuhoisiakin seurauksia.
Osittain Marian elämä on omaani vähän edellä: hänen lapsensa ovat jo aikuistumassa ja lentämässä pois pesästään. Tunnistan kuitenkin monet luopumiseen liittyvät tunteet, joita Maria käy elämässään läpi. Lisäksi kollegoiden välinen tukiverkosto saa välillä kyyneleet silmiin - Lehtolainen kuvaa vahvasti sitä, miten työpaikalla koetetaan (varsinkin poliisin työssä) kulissi vahvuudesta yllä. Murtumisen hetkellä kuitenkin paljastuu, että kaikki ovat haavoittuvaisia ja joskus myös yksinäisiä omien kipupisteidensä keskellä.
Juoni on rakennettu hyvin ja tarina rullailee koukuttavasti kohti loppuratkaisua. Hiukan kirjan viimeisillä sivuilla kuorrutettu sateenkaarimarssi tuntuu päälle liimatulle, mutta toisaalta se nivoo yhteen sivujuonteina kulkeneiden hahmojen tarinat ja antaa niille toiveikkaan lopun.
Comments