Vuosia on jo vierähtänyt, kun olen edellisen kerran lukenut Zafónin Barcelona-kuvauksin höystettyjä kirjoja, jotka linkittyvät Unohdettujen kirjojen hautausmaahan. Semperen kirjakaupan väki muistuu vähitellen mieleen, kun tarina alkaa viedä taas mukanaan pitkin Barcelonan hämyisiä sokkeloisia katuja, rakennusten syvennyksiä ja seinien takaista maailmaa . Kirjan tapahtumapaikkana on siis 1960-luvun Barcelona (ja sitä edeltävätkin vuosikymmenet), pääosassa tällä kertaa Alicia Gris.
Alicia on menettänyt vanhempansa toisessa maailmansodassa ja toimii eräänlaisen tiedustelupalvelun kätyrinä selvittäessään sisällissodan aikaisia tapahtumia. Sotakuvaukset ovatkin kirjan oivallista antia. Samanaikaisesti aloin katsomaan YleAreenassa olevaa Francon ja Espanjan historiaan liittyvää dokumenttisarjaa, joka täydensi kirjan tapahtumia. Vaikka tarina on fiktiivinen, katsaus Espanjan veriseen sisällissotaan ja Francon aikaan saavat pyyhkimään hikeä ja kyyneliä lukiessa Alician ja muiden kirjan henkilöiden tarinaa.
Tuhat sivua tekstiä pitää sisällään monenmoista käännettä Alician ja Semperen perheen elämässä. Hymyn huulille saa erityisesti Semperen perheen eräänlainen kummisetä Fermín, jonka taitavat sanailut piristävät välillä synkkääkin juonta. Vähemmälläkin sivumäärällä tarinan olisi voinut varmaan kertoa ja varsinkin loppu tuntuu vähän turhalle. Parhaimmillaan kirjan juoni on kuitenkin jännittävä ja vie mukanansa salaisuuksien maailmaan, jotka vähitellen sivu sivulta avataan.
Kirjan kauneinta antia ovat ne kohdat, jossa kirjailija hellästi kuvaa kirjojen sielun elämää. Miten jokaisella kirjalla on sen ihmisen sielu, joka sen kirjoitti sekä niiden, jotka ovat sen kirjan lukeneet. Siirtyessään kädestä toiseen, kirjan henki vahvistuu. Samaa ajattelen itse myös lauluista, joita tulee enää valitettavan vähän tehtyä. Että niitä tekee siksi, että siinä saa omaa sielua hoidettua, mutta ehkäpä samalla jonkun kuulijankin sielu tulee ravituksi. Ja aina kun laulu lauletaan, se vahvistuu ja yhdistää ne ihmiset, jotka sitä laulavat.
Lisäksi minut sai hymyilemään kirjan loppupuolella oleva pätkä: " Kynää ei kukaan omista, se on vapaa sielu ja jää sen luokse, joka sitä tarvitsee". Itsellä kun ei tahdo omat eikä muiden kynät pysyä tallessa, niin tästä taitaa tulla uusi mottoni :-)