Olen aina rakastanut dekkareita. Jo pienestä pitäen Agatha Christien luomat murhamysteerit veivät mukanaan jännittäviin tarinoihin, joissa sherryä juovat hienostoladyt paljastuivatkin kylmäverisiksi murhaajiksi. Tarinat olivat kirjoitettu niin, ettei verellä eikä väkivallalla mässäilty vaan lukija sai ennemminkin käyttää pieniä harmaita aivosoluja kilpaa Hercule Poirotin tai Miss Marplen kanssa. Aina häviten heidän erinomaiselle päättelykyvylleen ja Christien loistavalle juonen kirjoittamiselle. Kun Jo Nesbølta alkoi tulla Harry Hole-sarjaan liittyviä kirjoja joskus 2000-luvun alkupuolella, jäin niihin heti koukkuun. Tuo alkoholisoitunut antisankari, Harry Hole, oli jotain ihan muuta, mitä oli tottunut lukemaan, vaikka kyllä ruotsalaisissa dekkareissa päähahmot (kuten esim Kurt Wallander ja Annika Bengtson) kuvattiinkin jo inhimillisinä ja erehtyvinä, joskus ärsyttävinäkin. Nyt on kuitenkin muutama vuosi kulunut ennen kuin sain tämän järkäleen (534 sivua) päältä pyyhittyä pölyt. Siis kirjaimellisesti "Jano" (2017) löytyi yöpöytäni alta. Vähän pölyisenä (heh heh, kyllä meillä joskus siivotaan...) ja on sieltä vaaninut minua, odottaen sopivaa saumaa antaa tarinan taas viedä. Toissapäivänä lähdinkin sitten kirjan mukana Osloon tarkkailemaan, kuinka siellä mellestävä sarjamurhaaja saadaan kiinni. Vähän aikaa meni, ennen kuin taas muistin kuka poliisitalolla oli kukakin ja missä suhteissa ihmiset olivat (olleet) toisiinsa. Harry astui tietysti kuvaan vasta, kun murhat vain jatkuivat eikä ratkaisua saatu Oslon poliisin omin voimin. Oli kuin olisi pitkästä aikaa tavannut vanhoja tuttuja - oli kiva kuulla, miten Oleg oli jo aikuistunut ja Harryn ja Rakelin suhde tuntui löytäneen tasaisen uomansa. Nesbø taitaa kyllä draaman kaaren. Hän pitää lukijaa otteessaan antamalla pieniä maistiaisia ja paljastuksia kerrallaan, lukijan koittaessa yhdistää lankoja toisiinsa sekä ymmärtää tekojen ja ihmisten välisiä suhteita. Hän myös osaa johdattaa lukijaa harhaan: joskus neljän sadan sivun kohdalla eilen laitoin ystävälle viestin, että tiedän kyllä jo kuka on murhaaja. Mutta enpäs tiennytkään - lankaan menin! Sitten vähän vähältä kuva kirkastuu ja vähän hitaampikin (kuten minä) ymmärtää, miten suuri ihmissuhteiden verkosto taustalle piirtyy. Nesbø on varmasti hihitellyt kirjoittaessaan näitä vääriä johtolankoja lukijalle. Feministi minussa kuitenkin alkoi kyllästymään jossain vaiheessa kirjassa tapahtuvaan jatkuvaan naisten raiskauksiin, silpomisiin ja murhaamisiin. Miksi tällainen kirja pitää kirjoittaa? Mitä se palvelee ja miksi kirjoittaja haluaa kuvata tällaisia? Nesbø ei onneksi mässäile liikaa, mutta ihan tarpeeksi kyllä, että rupesi ärsyttämään. Ystävä (jolle kehuin jo murhaajan keksimistä) vastasi pohdintoihini, että ehkä näin voidaan kuvata sairaan murhaajamielen pahuutta. No siinä kyllä kirjailija onnistui, enkä tiedä oikein mikä fiilis mulle jäi loppujen lopuksi koko kirjasta. Taitavasti kirjoitettu juoni, mutta sitä naisten silpomista en kyllä jaksais enää lukea. Tämä ei tarkoita sitä, että haluaisin lukea naista silpomassa eri tavalla miehiä (eihän sellaisia taideta edes kirjoittaa). En haluaisi lukea silpomisesta enkä väkivallasta ollenkaan. Kaipaan ehkä kuitenkin niitä vanhan ajan dekkareita, joissa murhat eivät ole keskiössä vaan itse arvoituksen ratkaisu. Tämä sai myös minut miettimään koko murhiin perustuvan dekkarilukemiston suosiota - miksi me haluamme lukea murhista? Ehkä joku tavallinen murtovarkaus ei vaan riitä rakentamaan jännitysnäytelmää tarinan ympärille. Kaipaamme jännitystä, sieltä kotisohvan pohjalta. Mutta saapa nähdä, saako "Jano" minut kuitenkin vielä janoamaan viimeisintä Nesbølta ilmestynyttä kirjaa (Veitsi 2019), sen verran jännään kohtaan "Jano" kuitenkin loppui. Kai se on vielä katsottava miten Harryn ja Rakelin oikein käy.