Meidän makuuhuone, tuo levon tyyssija, näyttää nyt kesäleirimajoitukselle tai puolijoukkueteltan lattialle. Patjat on nyt päivän ajaksi nostettu pystyyn, peitot ja tyynyt lojuvat siellä täällä. Siellä jossain seassa on epämääräisiä myttyjä vaatteita, kirjoja ja mun kipeälle jalalle tarkoitettuja jääpalapusseja. Feng shuit on kaukana tästä huoneesta - jos en ois rampana, niin viskaisin kaikki ulos tuulettumaan.
Lapset nimittäin raahasivat eilen illalla patjansa meidän makkariin. Toinen heistä oli nähnyt edellisenä yönä painajaista, toinen ei sitten halunnut jäädä porukalla nukkumisesta paitsi. Painajainen ei liittynyt koronaan, mutta en voi välttyä ajattelemasta, että tämä poikkeustila vaikuttaa myös lasten mielenterveyteen. Heidän elämä, sellaisena kuin se on tähän asti heille turvallisena ja ennakoitavana näyttäytynyt, on myös muuttunut.
Opettaja-ihmisenä olen toki pyrkinyt luomaan rutiinit lastemme arkeen näin poikkeustilan aikanakin. Aamulla ylös aikaiseen ja ysiltä teinikin hommiin (nuorempi on jo siihen mennessä usein tehtävänsä tehnyt). Ruokailut yhdessä, kotitöitä ja ulkoilua koiran ja yhden kaverin kanssa. Lapset ovat yllättävän kiltisti tehneet kotihommia jo senkin takia, että minä en niihin tällä hetkellä pysty. Ollaan puhuttu koronasta sen verran kuin on ollut tarpeellista tai mieltä askarruttavaa - emme vanhempina ole omia synkkiä hetkiämme ja pahimpia huoliamme lapsille näyttäneet.
Ja silti, aikuisten huolet ja uhkaavat uutiset tulevat heille näkyväksi tavalla tai toisella. Se näkyy meidän kireytenä, huokailuna tai hiljaisuutena. Tiuskimisina, kun joku sovellus tai oppimisalusta ei toimi. Tai kotoa ei löydy neulaa ja lankaa. Tai kun aikuiset(kaan) ei tajua, miten joku projekti pitäis tehdä tai missä siihen liittyvä kansio oikein olikaan. Se näkyy lapsen valeuutisiin liittyvässä tehtävässä, jossa hän kuvailee miten monta ihmistä Limingassa kuolee koronaan. Se näkyy siinä, että lapset hiipivät illalla patjojensa kanssa meidän kanssa samaan huoneeseen nukkumaan.
Joten lupasin itselleni laskea rimaa ihan kaikilla rintamilla. Mitä siitä, jos ei ehditä johonkin tapaamiseen, koska joku sovellus ei toimi. Mitä siitä, jos joku sähköpostivastaus kestää tai jopa unohtuu. Mitä siitä, jos talo on kuin pommin jäljiltä ja koirankarvat leijuu aamuauringossa. Meillä on kuitenkin talo, jossa ollaan kaikki yhdessä. Ja saadaan kerääntyä kaikki yhteen huoneeseen ja olla toisiamme lähellä.
Lasten ei tarvitse kantaa niitä huolia, mitä me kannamme. Ja jotta me aikuiset jaksamme, niin meidän on nyt vaan keskityttävä pitämään itsestämme huoli. Ja laskettava rimaa asioissa, joilla olemme itseämme aiemmin arvottaneet. Lapsille niillä on tuskin ollut väliä aiemminkaan, koska me vanhempina olemme heille arvokkaita juuri tällaisena kuin olemme.
Σχόλια