Search
  • Katja Sutela

Koronapäiväkirja: Ihmisen ikävä toisen luo

Puhuin tänään 50 minuuttia lapsuudenystäväni kanssa puhelimessa. Eilen soitin äidille yli puolen tunnin puhelun. Toissailtana vaihdoin ajatuksia työviikosta ystävän kanssa, jonka kanssa normaalisti näemme lähes viikottain, mutta ei juurikaan soitella. Tämä on minulle uutta. En pidä puhelimessa puhumisesta. Tai siis en ole tähän asti pitänyt. Jo vuosia minulla on ollut puhelin äänettömällä, en vastaa vieraisiin numeroihin, joskus en vastaa tuttuihinkaan - soitan takaisin sitten, kun tunnen olevani puheluun valmis. Puhelinkammoani voisi varmaan analysoida enemmänkin, mutta se ei ole nyt tämän kirjoituksen pointti. Pointti on se, että minulla on ikävä ihmisiä. Perhettäni Lapinlahdella (ja missä ovatkaan), ystäviä ja työkavereita. Sitä päivittäistä sosiaalista kanssakäymistä, mikä täyttää sosiaaliset tarpeet. Nyt kun poikkeustila estää tämän normaalin tapaamisen ihmisten kanssa, huomaa kaipaavansa niitä. Ihan vaan juuttumista kahville työpaikan kahvilassa, opiskelijoiden kanssa työskentelyä, yhdessä hengailua ystävien kanssa, keikkoja ja siellä tuttuihin törmäämistä. Perheellisenä en kuitenkaan koe yksinäisyyttä. Meillä on täällä toisemme ja laumassa voimme toisiamme rapsutella. Sympatiani ovat niiden puolella, jotka asuvat yksin syystä tai toisesta. Kun kodin ulkopuolinen sosiaalinen kanssakäyminen on nyt pausella, kuinka yksinäiselle tämä karanteeniaika voi tuntuakaan! Luin artikkelin, jossa eräs yksinäisyydestä kärsivä ja oravanpyörästä jo aiemmin tipahtanut henkilö kertoi elämänsä olleen "karanteenia" jo tähän asti. Kun ei ole mitään työtä tai harrastusta minne mennä tai ketään, kenen luo kutsua itsensä iltateelle. En kuitenkaan väitä tietäväni mille todellinen yksinäisyys tuntuu. Mutta tiedän, mille tuntuu kun kaipaa sosiaalista kanssakäymistä ja tuttuja ympärilleen. Ehkäpä tämä koronan aiheuttama poikkeustila sosiaalisessa elämässämme auttaa meitä arvostamaan niitä pieniäkin kohtaamisia, mitkä ovat meille mahdollisia – ja niin helppoja – tähän asti olleet. Soittamaan toisillemme useammin ja huolehtimaan toistemme hyvinvoinnista - vaikka puhelimen päästä. Ja ennen kaikkea katsomaan peiliin ja miettimään, mitä minä tein tänään heidän eteen, jotka kohtaavat tämän ajan yksin.

2 views0 comments