Eduskuntavaalit ovat nyt käyty ja kansa puhunut. Kansa totisesti puhui myös sosiaalisessa mediassa ennen vaaleja, kannustaen omia ehdokkaitaan ja sivaltaen vastapuolen joukkoja. On toki hyvä, että yhteisistä asioista puhutaan ja että kiinnostus vaikuttamiseen on kasvanut. Itselle jäi vain vaikutelma, ettei aito dialogi ja toisen ymmärtäminen ollut kuitenkaan monenkaan some-väittelijän agendalla. Tahallinen väärinymmärtäminen ja ilkeämielinen naureskelu loisti aika monessa keskustelussa, vasemmalta oikealle.
Oli sen verran paljon oikeamielisyyttä ja kiviä ilmassa, että koin parhaaksi vetäytyä pois hetkeksi virtuaalisilta taistelukentiltä - ihan oman mielenrauhani vuoksi.
Myönnän, että provosoidun itsekin helposti asioissa, joissa näen omasta mielestäni epäkohtia. Yleensä ne liittyvät heikommassa asemassa olevien ja marginaaliryhmien perusoikeuksien polkemiseen tai ylipäätään asioihin, joissa mielestäni on toimittu inhimillisyyden ja ihmisoikeuksien mittarilla epäreilusti tai väärin. Saatan haastaa ja väittää vastaan. Ja tämä sata kertaa.
Mutta silti toivoisin, että keskustelu voisi tapahtua toista osapuolta kunnioittaen. Vaikka olisi asiasta eri mieltä. Että asiat riitelisi eikä ihmiset. Että aidosti yritettäisiin ymmärtää, miksi toinen ajattelee asiasta omalla tavallaan, ja miten hän on niihin johtapäätöksiin omassa ajattelussan tullut. Miten me voidaan rakentaa yhteistä yhteiskuntaa, jos ei edes yritetä asettua toisen kenkiin?
Suuresti ihailemani Hannah Arendt pohtii teoksessaan The Human Condition (Ihmisenä olemisen ehdot), kuinka julkisen alueen todellisuus riippuu meidän lukemattomien erilaisten näkökulmien samanaikaisuudesta, joissa yhteinen maailma meille näyttäytyy. Tässä yhteisessä maailmassa meillä on jokaisella oma paikkamme (johon on vaikuttanut kokemuksemme ja historiamme), josta käsin sitä tarkastelemme. Näkökulmamme elämään tulee näkyväksi ja kuuluvaksi esimerkiksi juuri vaaleissa vaikuttamisen kautta ja tämänhetkinen puolueiden kannatus kuvastaa osaltaan näitä näkökulmia.
"The reality of the public realm relies on the simultaneous presence of innumerable perspectives and aspects in which the common world present itself and for which no common measurement or demoniator can ever be devised. For though the common world is the common meeting ground for all, those who are present have different locations in it, and the location of one can no more coincide with the location of another than the location of who objects. Being seen and being heard by others derive their significance from the fact that everybody sees and hears from different position (Arendt, 1958, 57)."
Tämä meidän armas Suomi on meidän yhteinen maa, jossa erilaisille näkökulmille ja äänille on tilaa. Jos ei olisi, olisimme totalitarismin vallassa. Arendtin mukaan todellista politiikkaa on vain, jos on olemassa ihmisten moninaisuus ja mahdollisuus sen ilmaantumiseen. Nyt tämä ihmisten moninaisuus pitäisi saada keskusteluun keskenään - toista kunnioittaen. Niin kuin jo lapsille opetetaan, että kaikkien kaveri ei tarvitse olla, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, voitaisiin me aikuisetkin sitä taas harjoitella.