Search
  • Katja Sutela

Ihana, kamala äiti(ys)

Näin äitienpäivän alla on hyvä käydä tyttärensä kanssa taistelu, jossa saa kuulla kunniansa molemmat osapuolet. Meillä tähän päädyttiin, kun taiteellinen esikoiseni oli tänään askarrellut villasukasta itselleen lemmikkihiiren, jonka pesän rakennus kahdesta tyhjästä vanukaspurkista ei sitten mennyt (hänen mielestään) kaikkien muotoilun sääntöjen mukaan. Ei siinä muuten mitään, mutta räjähdys epäonnisesta pesänrakennuksesta tapahtui jo iäkkään anoppini, täysin tilanteeseen syyttömän mummon, luona. Tulisieluinen tyttäreni saapui puhisten ja kyyneleet silmissä kotiin ja haukkui siinä sivussa kaikki muutkin. Toruin häntä harmituksen purkamisesta mummoon ja kokeilin selittää käyttäytymisnormeja tilanteissa, joissa suuttumus kiehuu yli. Sanoin myös, kuinka äiti ja isäkin tekevät virheitä ja hyvä puoli niissä on, että niistä oppii. Tyttäreni kysyi: ”miksi teille ei kukaan huuda, kun te teette virheitä ja mulle huudetaan?” Niin. Kuulisipa hän sen äänen, joka huutaa sisälläni niissä hetkissä, joissa olen tehnyt väärin!

Soitimme mummolle ja tyttäreni pyysi anteeksi huonoa käytöstään. Vähän aikaa puhelun jälkeen hän kysyi minulta: ”miksi minusta tuntuu vieläkin pahalle?” Ensin lohdutin häntä sanomalla jotain tunteen ohi menemisestä, kunnes tajusin, että se, että hänellä on vielä paha olo käytöksestään, kertoo jotain katumuksesta ja ymmärryksestä, että on tehnyt väärin. Siinä keittiön pöydän ääressä kävimme sitten vielä keskustelun oikeasta ja väärästä, saunassa hän halusi vielä jatkaa juttelua samaisen asian tiimoilta. Ihana, viisas lapseni.

Tätä keskustelua käydessäni tajusin jotenkin, että tämä äitinä oleminen on elinikäinen sitoumus kasvamiseen toisen ihmisen rinnalla. En minä pelkästään kasvata lastani, vaan hän kasvattaa myös minua. Jokainen päivä on uusi ja tuo mukanaan uutta oppimista niin toisistamme kuin itsestämme. Vaihtuvat tilanteet, uudet haasteet, meidän reagointimme niihin: enhän minä ole valmis äiti missään vaiheessa! Enhän minä voi tietää mitä huominen tuo tullessaan, enkä sitä kuinka kaksi luonteeltaan niin erilaista tytärtäni ottavat vastaan elämän heille heittämiä palloja, puhumattakaan siitä kuinka itse pystyn vaihtuvissa tilanteissa reagoimaan. Yhdessä tässä opitaan tätä elämää, vaikka toki vanhempien tehtävänä onkin antaa niitä eväitä lapsilleen, joilla he pärjäävät tulevaisuudessa. Tietoisuus siitä, ettei voi loputtomiin suojella lastansa, tekee välillä mielen surulliseksi ja ahdistuneeksi. Kuinka monta hiljaista rukousta iltaisin kaikuukaan kohti taivasta äitien sydämistä, jotka eivät mitään muuta toivo, kuin että heidän lapsensa säästyisi liian isoilta kolhuilta tässä elämässä. Helena Anhavan runon mukaan: ” Mitä äidit kaikkina aikoina ovat lopulta muuta voineet kuin kohentaa nukkuvien peitettä”.

Suhteeni omaan äitiini syveni, kun minusta tuli äiti. Ymmärsin paljon paremmin häntä, kun tiesin hänen tehneen ratkaisunsa rakkaudesta meihin lapsiin. Nuoruuden ehdottomuuteni vaihtui armollisuuteen niin itseäni kuin muitakin kohtaan. Mutta ilmeisesti nuoremman sukupolven on aina haastettava edellinen, ehkä muutos ei muuten ole mahdollista. Jotenkin pelonsekaisin tuntein odotan tytärteni teini-ikää ja sitä kiihkoa ja ehdottomuutta, mitä se voi tuoda tullessaan. Kuinka minä olen valmis siihen? Kuinka me säilytämme avoimuuden välillämme – tunteen siitä, että kodin ovet ovat aina heille aina avoinna, tekivät he mitä tahansa?

Tein äidilleni laulun hänen täyttäessään pyöreitä vuosia jokunen vuosi sitten. Kun ajattelin häntä ja hänen luonnettaan biisiä hahmotellessani, minulle tuli vahvasti ajatus leijona-äidistä, joka taistelee lastensa puolesta – oli hänen oma tilanteensa elämässä mikä tahansa. Äidistä, joka on omistanut elämänsä lapsilleen luopuen omastaan ja hänen suurin ilonsa on ollut nähdä lastensa kasvavan. En ehkä ole monessa asiassa samanlainen kuin oma äitini, mutta toivon, että voisin olla omille tyttärilleni yhtä turvallinen ja vakaa turva ja kallio läpi elämän, tapahtui mitä tahansa.

” Vakaana seisoo risteyksessä hiljainen viisaus silmissään, satoi tai paistoi tai myrskytköön, omiaan opastaa maisella matkalla leijona-äiti, leijona-äiti.


Elämä antoi lahjaksensa iloa, surua, taistelua. Mut kalleimmat aarteet rakkaudesta, pienien jalkojen jälkiä seurailee leijona-äiti, leijona-äiti.

Uskoa, toivoa, rakkautta evääksi pakkasi poikasilleen. Rukouksin kääri ne pakettiin, toivoen elämän kantavan sittenkin leijona-äiti, leijona-äiti.


Aika on tullut irti päästää pieninkin poikanen pian sylistään. Mut väsy ei koskaan rakkaus tää, suojelee, puolustaa poikasten onnea leijona-äiti, leijona-äiti.” ( 3/2008)

Hyvää äitienpäivää kaikille!

13 views0 comments