Olen pitänyt taas perinteeksi tullutta taukoa Facebookin käytössä. Se yleensä ajoittuu joululomaan tai johonkin muuhun lomaan, jolloin sielu huutaa hiljaisuutta ja eristäytymistä kaikesta muusta. Hitaita, hiljaisia kävelyitä metsässä, kännykän ja läppärin unohtamista pöydille tai taskujen pohjille.
Siltihän se on mielessä, kuten kunnon addiktille kuuluu. Ei ekoina päivinä, mutta vähitellen se sieltä hiipii mieleen: mistähän siellä facessa keskustellaan, pitäisikö mun olla mukana?
Tänä vuonna siinä meni harvinaisen kauan (9 päivää, en tunteja sentään laskenut). Päivät meni vain nukkuessa, lepuuttaessa väsyneitä aivoja kuluneen vuoden rutistusten jälkeen. Soitellessa varovasti joululaulujen kaihoisia sävelmiä. Vähitellen jaksoin ottaa rakkaat kirjat käteen ja uppoutua muihin maailmoihin, maailmoihin, joita on olemassa vain kirjailijoiden ajatuksissa. Maailmoihin, joiden tarinat päättyvät, kuten kirjailija ne päättää.
Nämä kirjoista heränneet ajatukset ovat myös auttaneet pohtimaan omaa suhdetta Facebookiin ja olenkin päätynyt eräänlaiseen Facebookin käyttäjän kehityskaareen, jossa toimin itse esimerkkinä. Koska en kenenkään muun agendoja tiedä enkä uskalla lähteä tulkitsemaan.
Eka vaihe - Leikki:
Kun liityin Facebookiin, se oli hauskaa, uutta ja ihmeellistä. Haalin kavereita, katsoin kuka tykkäsi päivityksistäni ja pelasin jotain ihmepelejä (en edes muista enää niitä!). Päivitykset olivat valmiiksi sovelluksen puolelta muotoiltu, ei tarvinnut ajatella sen suuremmin itse. Sai leikkiä. Kännykkäkamerat eivät olleet (ainakaan mulla) vielä kovin hyviä, joten en laittanut hirveästi kuvia tässä vaiheessa. Vielä joskus leikin tänä päivänäkin - harvoin tosin itse laitan mitään kissavideoita, mutta nauran monelle hauskalle (kissa-)videolle, laitan ehkä jotain koomisia tapahtumia omasta elämästäni. Nauran yhdessä toisten kanssa, itselleni ja muille. With love!
Toka vaihe - Kehuskelu:
Sovelluksen kehittyessä, lasten kasvaessa, matkoja matkusteltaessa, levyjä julkaistessa tai muita itselle merkityksellisiä tapahtumia elämän varrella sattuessa laitoin siloteltuja kuvia elämästämme. Siellä ei näkynyt hiekkaiset kumpparit, ylipursuavat roskikset, lelujen täyttämät lattiat, silmäpussit, riitelyt puolison kanssa tai muut elämän todelliset tapahtumat - näytin vain sen kauniin puolen itsestä, kodista ja perheestä. Vieläkin tulee hetkiä, jolloin universumia rakastaessa, pienessä nousussa tai jonkun onnellisen tapahtuman yhteydessä tulee laitettua kuva, jossa kaikki on kaunista ja hyvin. Niin monesti onkin - ainakin sen hetken ja niistä hetkistä olen kiitollinen! Elämä taitaa kuitenkin olla aika paljon muuta eikä kukaan jaksa täydellisyyden näyttelyä. En itsekään.
Kolmas vaihe - Todellisuus
En muista, kuka sen aloitti. Joku rohkea - tuskin minä. Päivityksellä, jossa kerrottiinkin lapsen sairastumisesta, väsymisestä rahahuolien alle, avioerosta, vanhemman kuolemasta, masennuksesta. Itsekin aloin kyllästyä omaan teennäisyyteeni, että elämä olisi jotain helvetin juhlaa. Itselläni moni suru ja huoli on puolittunut, kun sen olen saanut jakaa Facebookissa muiden kanssa - sieltä on tullut kavereilta tsemppiä, neuvoja, halauksia ja lohdutusta. Tässä Facebook antaa parastaan, sen tukiryhmät voivat olla hengenpelastajia, kun ihmiset ruudun takana luulevat olevansa aivan yksin murheensa kanssa. Tässä vaiheessa olen yrittänyt pysytellä, todellisen elämän äärellä. Koska elämä kaikessa kipeydessään on kuitenkin sitä kaikista antoisinta. Ja totta.
Neljäs vaihe - Vaikuttaminen
Jo muutaman vuoden ajan, ehkäpä viimeistään väitöskirjaprosessin myötä, minussa on herännyt kiivailija, jota en aiemmin ole tuntenutkaan. Se kiivailija on yrittänyt pitää diplomaatti-minän mukana Facebookin eri forumeiden keskusteluissa, jossa kokee puolustavansa heikommassa asemassa olevia ja yhteiskunnassa näkemiään vääryyksiä. Se kiivaus tosin vie minut sitten keskusteluihin, jotka uuvuttavat minut. Tai oikeastaan ne keskustelut ja uutisaddiktioni (sekin vielä..) avaavat silmiäni yhteiskunnan kahtiajakautumiselle, joka puolestaan saa mielen matalaksi ja joskus myös toivottomaksi. Alkuvaiheiden leikkikalusta onkin tullut energiasyöppö, vieden tilaa asioilta, jotka oikeasti vahvistavat ja ilahduttavat minua. Jotka saavat luovuuteni kukkimaan, laulut soimaan ja kynän sauhuamaan.
Nyt voisin kirjoittajana kirjoittaa, miten tämän tapauksen kehityskaari jatkuu. Tasapainoon vai tuhoon? Elämä ei ole kuitenkaan niin kuin kirjoissa. Elämä (eikä Facebook) ole musta eikä valkoinen, vaan kaikkea siltä väliltä. Ihan itse voin päättää mille annan aikaani ja energiaani. Onko Facebook mulle voimavara, ilo ja työväline vai annanko sen viedä minulta voimavarat, ilon ja ne työvälineet, jotka minulle on lahjana annettu? Jotka tulevat aina esille, kun peilaan ajatuksiani - en muiden mielipiteitä ja tykkäyksiä vasten - vaan kuunnellen tuulen huminaa, lumen narinaa kenkien alla ja sitä minussa asuvaa metsäläistä, joka rakastaa musiikkia, lukemista ja kirjoittamista.
The case is not closed. Mutta ehkä vielä tauolla kuitenkin.
コメント