Viime aikoina uutisissa on nostettu esille toisen asteen opiskelijoiden uupuminen etäkouluun. Tänä aamuna julkaistu Ylen kysely (https://yle.fi/uutiset/3-11775682) toitotti samaa: nuoret ovat väsyneitä etätehtäviin ja yksin opiskeluun. En ihmettele yhtään.
Jos ajattelen omia lukioaikoja, niin mieleen ei kyllä nouse tuntien tai kurssien sisällöt. Mieleen nousee kaikki se huubailu oppituntien välillä. Hyppytunnilla me usein hypättiin Outin Taunukseen ja mentiin ostamaan Osulasta sipsejä, jotka sitten puputettiin Sannan kodin keittiössä. Taisipa joskus hyppytunnit venyä niin, ettei ihan ehditty seuraavalle tunnillekaan. (Opon kurssin suoritin kirjoitusten jälkeen kansliassa työskentelynä liikojen poissaolojen takia.) Tai pelattiin korttia välitunnilla sohvilla. Tai muuten vaan kyhnytettiin laumassa jossain. Siirryttiin erikokoisina laumoina paikasta toiseen ja puhua pulputettiin asioista ja ennen kaikkea niiden vierestä. Saatiin olla siis vielä lapsia. Saatiin harjoitella yhdessä olemaan isompia kuin yläastelaiset ja mielikuvitella mitä meistä tulee isona.
Tämä kaikki viedään nyt lukiolaisilta ja ammattikoululaisilta pois, kun heidät on eristetty ruutujen taakse yksin opiskelemaan. Monella ei opiskelutaidot ole vielä kehittyneet niin, että ilman opettajajohtoista, yksilön tiedot ja taidot huomioon ottavaa opetusta olisi mahdollista pysyä kärryillä. Kyselyyn osallistuneet jotkut nuoret kertovat, että eivät opi mitään. Miettikää: ei m i t ä ä n. Lisäksi oppiminen on niin paljon muutakin kuin substanssia. Se on vuorovaikutusta, dialogia, yhdessä yrittämistä ja erehtymistä. Itsen peilaamista toiseen ja sitä kautta oppimista. Mallioppimista, kysymistä ja juttelua. Kokeilua itse, eikä vain virtuaalisesti.
Kysely kertoo myös, että pieni osa toisen asteen opiskelijoista hyötyy etäopetuksesta. Thank God. Että edes joku. Mutta suurin osa kokee riittämättömyyttä, näkymättömyyttä, uupumista. Sosiaalisten suhteiden puute aiheuttaa masennusta. Näillä eväilläkö me halutaan evästää meidän tulevaisuuden tekijät?
Olen henkilökohtaisesti kyllästynyt nuorten syyllistämiseen koronan levittäjinä. Me levitetään sitä kaikki, jos niikseen tulee. Nuorten pitää saada käydä koulua, nähdä toisiaan (maskit päässä ja käsihygieniasta huolehtien of course), oppia yhdessä, olla oppimatta yhdessä. Tanssia vanhojen tansseja, olla leikisti vanhoja, vaikka kaikki on ihan epävarmaa vielä. Riehua penkkareissa, näyttää kaikille, että vitsi me selvitty tästä lukiosta, vaikka kaikki tuleva pelottaa. Mutta nuoret saisivat kohdata kaiken sen epävarmuuden yhdessä. Ei ruutujen ja verhojen takana yksin. Koska ihminen on sosiaalinen eläin, se kasvaa, hengittää ja elää vuorovaikutuksesta. Nuoren identiteetin kasvuun ja kehittymiseen liittyvät riitit ovat tärkeitä, kaverit on tärkeitä, opettaja on tärkeä.
Miksi lähiopetusta ei voi järjestää vuoroviikoin tai - päivin? Missä on raha koulunkäynninohjaajille, joiden resursseja voitaisiin hyödyntää etä-, lähi-, tai hybridiopetuksessa? Lähiopetus onnistuu turvallisesti kyllä, jos tahtoa ja rahaa on. Jos talouspuhe on ainoa mikä liikuttaa, niin meillä on helvetinmoinen lasku tulossa tästä porukasta, jonka pitäisi meidän tulevaisuus rakentaa, meidän vanhenevat pyllyt pestä ja innovaatiot keksiä.
Mulle ne lukioajan kortinpeluut, Taunus-ajelut ja kavereiden kanssa höntsäily antoivat sosiaalisen verkoston, turvallisuuden tunteen, luvan erehtyä ja silti olla ihan ok. Ne identiteetinpalaset, jotka omalta osaltaan ovat kantaneet tänne asti. Hirvittää ajatella, jos minulta ne olisi puuttuneet. Ja enemmän hirvittää ajatella, kuinka moni tämänpäivän nuori jää ilman niitä.
Sanna, Ninnu, Outi ja minä lukion luokkaretkellä Kööpenhaminassa joskus 90-luvun alussa.
Comments