Search
  • katjasutela

Aavistuksia eron hetkestä

Tiedättekö sen tunteen lähestyvästä eron hetkestä? Kun tiedät, ettei ole enää paljoa aikaa, ennen kuin bussi lähtee. Kyydissä hän, jota tulee aina ikävä. Tulee halu olla toista lähellä, intensiivisemmin, enemmän. Painottaa sanoja jotenkin vahvemmin. Jättää jotkut asiat sanomatta, kun ne tuntuu niin turhalle. Antaa olla joutavien – mitäpä tuota tässä vaiheessa enää.


Jotain tällaista on ilmassa meillä kotona, kun esikoisemme suunnittelee ensi syksynä alkavia lukio-opintoja toisella paikkakunnalla. Aivan kuin me kaikki olisimme yhtäkkiä heränneet siihen, että hänen lapsuutensa onkin mennyt (vaikka lapsi hän meille on vielä ja aina). Vastahan tässä ihmeteltiin ennen aikoja syntynyt piskuinen käärö sylissä, että ei kai ne meitä päästä sairaalasta keskenään lähtemään. Hullut! Eihän me tiedetä lastenhoidosta yhtään mitään. Ei me osata!


En tiedä edelleenkään osattiinko me yhtään mitään. Enemmän kai se lapsi meitä on opettanut. Kärsivällisesti muokannut meistä vanhempia, joita me ollaan tänään. En tiedä paljonko antais arvosanaksi: väkiselläkin välähtää mieleen hetkiä, kun huudan hänelle pää punaisena väsymyksen puristaessa päätä. Tai kun itken, kun en tiedä miten saisin hänet syömään tai sopeutumaan joukkoon. Onneksi eniten silmien eteen tulee filmin lailla hänen naurunsa, leikkisyyteensä, mielikuvituksen vailla rajaa. Hänen villi, rajaton rakkaus, jolla hän sitkeästi opetti meitäkin läheisyyteen. Sitten vähittäinen hiljentyminen, omaan rauhaan vetäytyminen, kyyryyn painuneet hartiat pöydällä avautuvan ja hänen omasta kynästään lähtevän fantasiamaailman yllä. Suljetut ovet ja luurien taakse katoava lapsi.


Nyt on taas jotain auki. Läheisyyden kaipuu ja puheen pulina. Kaikki ne jutut, jotka on jääneet kertomatta, kun me ei oo jaksettu kuunnella tai hän ei ole halunnut kertoa. "Aamuhali", kuuluu hänen laahustaessa aamuisin portaat alas. Aivan kuin pakkaisimme halauksia pitkin päivää talteen meihin johonkin. Että sitten kun ei enää voida, niin nyt edes.


Viimeisin ihme on, että hän on halunnut kanssani saunaan. Siellä makaan saunan lauteilla, kun lapseni maalaa jutuillaa suljettujen silmieni eteen sen ihmeellisen maailman, mikä hänen sisällään on. Ihmeelliset keksityt paikannimet ja hahmot, joiden sukupuusta olen tipahtanut jo aikoja sitten. Sukusaagat, joiden tarinat ovat kuitenkin jollain tavalla tutut. Mulle ihmeellisintä ja kalleinta on slti lapseni ääni ja läsnäolo. Niitä talletan itseeni nyt vielä kun voin – ennen kuin bussi lähtee.

Minä Siirin piirtämänä syksyllä 2020

166 views0 comments